Kustannusvuosi: 1995
Kustantaja: WSOY, Helsinki
Sivuja: 319
ISBN: 951-0-20459-5


Jokapäiväistä aikaa on sekoitus kirjettä ja päiväkirjaa, se on neljä kuukautta Pentti Holapan elämää.

Neljä kuukautta on pitkä aina. Siinä ajassa ehtii Suomi liittyä EU:hun, Estonia upota, Jacques Delors kieltäytyä Ranskan presidenttiehdokkuudesta ja Venäjä hyökätä Tsetseniaan. Samaan aikaan toisaalla samassa maailmassa kirjailija suree kuollutta ystävää, puuttuu nimiä kaihtamatta Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun, menettää uskonsa presidenttiin ja viettää kuukauden Ranskassa.

Yleismaailmallinen ja yksityinen tekevät ristipistoja, ja tämä kirja on niistä syntyvä kudelma. Holappa pohtii kristinuskon ja islamin suhdetta, Linden inflatorista universumimallia ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta. Hän tuo esiin elintasoihmisen paradoksin olla onneton ja tuntea siitä syyllisyyttä.



Lukunäyte (ss. 5-10):

Maaliskuun kahdeskymmenestoinen 1993. Aurinko paistaa merenlahden vastarannalle. Vedenrajaa valkaisee vielä luminen vana. Rantakalliot, nurmikot ja kerrostalojen katot ovat jo paljastuneet. Puut värjöttelevät alastomina. Koivut eivät edes punerra, mutta pian silmut alkavat paisua.
    Kevyt pohjoistuuli kirjoo vedenpinnan pikku aallokolla, joka näyttää etenevän Lauttasaaren sillalta saaria kohti. Sen jälkeen kun olen nähnyt kivettyneen aallokon korkealta lentokoneesta, muistan ajatella, että aallokon liike on optinen harha. Saatan erehtyä, mutta näkemäni perusteella päättelen, että aalto ei liiku. Se toistaa itseään ohitse liukuvassa vedessä - samoin kuin suru toisiaan seuraavien päivien tapahtumissa, tai luonnevika, tai tietoisuus kuolemasta, tai tyydyttämätön rakkaus, tai elämännälkä (siitä puhui kuuluisuuteen sinkoutunut urheilijanuorukainen tv-haastattelussa, onnellinen - toistaiseksi onnellinen).
    Venäjän pääkaupungissa poliittinen eliitti kiistelee vallasta. Suomessa valmistaudutaan vuodenmittaiseen kilpailuun presidentin mandaatista. Ranskassa käytiin eilen parlamenttivaalien ensimmäinen kierros ja sosialistien kannatus romahti. Sen mielipidekyselyt olivat jo ennakoineet. Ranskalaiset mielipidekyselyt ovat poikkeuksellisen osuvia. Miten se on mahdollista? Sehän on oikutteleva kansa. Maltillisten anglosaksien mielialat sen sijaan ailahtelevat arvaamattomasti.
    Kävelin tyhjän tähden huoneen ympäri. Kuuntelin kello kahdentoista uutiset. Kaksi ydinsukellusvenettä on törmännyt Barentsinmerellä, toinen oli venäläinen, toinen ehkä amerikkalainen. Ei säteilyvuotoa, sanotaan. Moskovassa kokoontuu perustuslakituomioistuin tutkimaan presidentti Jeltsinin toimia, presidenttivallan julistamista.
    Muutama jäälautta liukui hitaasti ohi. Ne sulivat samalla. Yksi oli täsmällinen suorakaide.
    Suomen kieli pullistelee kuvailevia verbejä, mutta silti ne kaikki pyrkivät korvautumaan sanalla »olla» - ikään kuin säädyllisyyssyistä, ikään kuin sen tähden, ettei lauseen sovi liikaa ilmehtiä. Murretta puhuvat kansanihmiset kyllä venkoilevat, mutta sitten ihmisten taakaksi lankeaa oppineisuus ja he alkavat suoltaa steriloitua puhetta ilmaan ja paperille. Siihen ei edes oppineisuutta tarvita. Tiedän sen. Harkitsemattomassa käytössä kieli kuluu niin kuin mikä tahansa työkalu.
    Kirjoitan itsestäni: Katseeni ja ajatukseni ei rekisteröi ulkomaailmaa neutraalista. Rehellisyyden nimessä sijoitan itseni sosiaaliseen ympäristöön: Elän kriisiyhteiskunnassa, jonka taloudelliset rakenteet horjuvat, ja tajuan joutuneeni riskiryhmään. Olen eläkeläinen ja kuukausituloni luetaan saavutettuihin etuihin. Hallussani on asiapapereita, joissa minulle luvataan säännölliset eläkemaksut, mutta juuri tuollaisten todistuskappaleiden arvo nykyisin kiistetään.
    Kuka maksaa? Ei ole varaa entiseen turvallisuuteen ja kohtuutonta ylellisyyttä se on ollutkin. Ei se toteamus minua yllätä. Olen itse, aivan oma-aloitteisesti, monet kerrat mielessäni vertaillut oloani itseäni heikompiosaisiin tässä maassa, ja jos vähän kauemmaksi katsoo, tuntuvat etuoikeuteni erityisen räikeiltä. Pakostakin kääntää katseensa muualle, kun televisioruutuun jälleen ilmestyvät vieraitten maanosien nälkäiset kasvot. Vain sokea sattuma on antanut minulle oikeuden saavutettuihin etuihini, joista en aio vastaan pyristelemättä luopua.
    Brasiliassa ja Senegalin pääkaupungissa Dakarissa opin nopeasti sulkemaan tietoisuuteni ulkopuolelle rammat ja sokeat kerjäläiset, jotka ojentelivat luisia käsivarsiaan ja rukoilivat almuja kimeällä äänellä. Kävelin heidän välitseen kuin tunnelissa sivuille vilkumatta keskittyen huolehtimaan siitä, että en tahrisi yltä päältä kenkiäni löyhkääviin lietelammikkoihin.
    Nykyisin rappeutunut Moskova muistuttaa vastakohdiltaan jotain kolmannen maailman suurkaupunkia. Maineikas kävelykatu, Arbat, joka perestroikan ensi vuosina avattiin uuden vapauden vertauskuvalliseksi valtaväyläksi, oli viime kesänä ja syksynä siellä poiketessani muuttunut nuhruiseksi kerjäläisten ja pikkurikollisten vyöhykkeeksi, jolla ihmiset liikkuvat tarkasti lompakkoaan suojellen. Muuallakin kadunvarsilla seisoo ihmisiä - usein tavallisen perheenäidin näköisiä naisia myymässä maitotölkkejä, leipiä tai virvoitusjuomapulloja, jotka he olivat aamusella jonottamalla hankkineet ja joiden myyntivoitolla heidän oli pakko peittää elinkustannuksensa. Bolshoiteatterin liepeillä kaupattiin vanhoja vaatteita ja kaikenlaista käytettyä rihkamaa.
    Monien oli pakko myydä, mutta nuori venäläinen tuttavani, joka ei tahdo tunnustaa maansa alennustilaa, selittää, että kirpputorimarkkinointi on ihmisistä hauskaa. Siinä ilmenee älykkyys ja sopeutumiskyky. Syntyy epävirallinen, rinnakkainen kansantalous, jota ei tarvitse hallinnollisin toimin ohjata. Kansa käy kauppaa ja hankkii toimeentulonsa kaikista vaikeuksista huolimatta.
    Pelkkä käytettyjen tavaroitten kierrätys ei tuota syötävää ja juotavaa, ei kulkuneuvoja eikä energiaa. Uustuotantoakin tarvitaan. Tarvitaan setelirahaa. Sitä valtio painattaa.
    Kaduilla liikkuvat moskovalaiset vaikuttivat avoimesti aggressiivisilta. Järjestyneen reaalisosialismin vallitessa he olivat vain sulkeutuneita ja pahantuulisia. Onhan siinä eroa.

Puolitoista vuotta myöhemmin, syyskuun 21. päivä 1994

Jatkan kirjoittamista pitkän tauon jälkeen. Minulla ei enää ole merinäköalaa. Työhuoneeni ikkunasta näkyy vanhan talon pihakuilu.
    Tällainen minä olen, juuri sellainen ihminen, joita en kunnioita. Ei pitkäjänteisyyttä, ei kykyä arvioida etukäteen, minkälaiset suunnitelmat jaksaa toteuttaa loppuun asti. Sen tähden työssäni sattuu tarpeettomia keskenmenoja.
    Kuvittelen, että olen tasapainotaiteilija. Köysi on kiristetty katukuilun yli ja minun pitäisi kävellä sitä pitkin räystäältä räystäälle. Tietäisin putoavani, mutta vaativat katseet kohdistuisivat minuun alhaalta väkijoukosta. Kai minun olisi lähdettävä liikkeelle.
    Tai jos olisin romaanikirjailija, jonka trilogian kolmas osa olisi juuttunut suunnitteluvirheeseen. Tai omakotitalon rakentaja, joka huomaa, että savi perustuksien alla on alkanut liikkua. Tai Sibelius, joka polttaa kahdeksannen sinfoniansa käsikirjoitusta, tai fyysikko, joka tietää erehtyneensä suurellisessa maailmanselityksessään.
    Eipäs mennä liian mahtipontisiin rinnastuksiin.
    Miksi jatkan kesken jäänyttä päiväkirjaani juuri tänään?
    Voisin luetella selityksiä. Sisareni, Senjan, syntymäpäivästä on kulunut kuukausi. Iltapäiväateria syötiin puutarhassa, Tampereellä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että äidin nojatuolia jouduttiin siirtämään tavan takaa puiden varjoja seuraten. Ilmassa leijui ikään kuin onnea, ainakin mielenrauhaa. Ruoka oli hyvää, vadelmamehu raikasta. Poimin vadelmia, joista tein Helsinkiin tultua hilloa.
    Vain puoli vuosisataa sitten Senja oli hento ja säikky tyttö, mutta nyt hän on rehevä perheenäiti, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Hänellä on varaa hyväntuulisuuteen ja huolehtivaisuuteen. Sellaiselta hän minusta näyttää.
    Silloin oli kesä, nyt syksy. Omasta nimipäivästäni on kuusi kuukautta sekä eteen että taakse. Olen keskellä aikaa, siis geometristä kuviota.
    On siis perusteltua kirjoittaa juuri nyt.

...