Kustannusvuosi: 2002
Kustantaja: Wsoy, Juva
Sivuja: 233
ISBN: 951-0-27325-2


Arttu, keski-ikäinen kirjailija, viettää erokkoelämää metsien keskellä itärajan tuntumassa. Hänellä on seuranaan koira, hevonen ja lehmä. Rajavartijoiden helikopteri surraa usein maisemissa. Eräänä päivänä Artun pihamaalle ilmestyy venäläinen sotilaskarkuri ja jää taloksi.

Yrjö, vielä syrjäisemmän mökin iäkäs kummajainen, kuuluu romaanin henkilögalleriaan, samoin Artun romaanihenkilö, Euroopassa mustalaisen lailla kuljeskeleva kirjailija ja tämän henkilöt, osa tuttuja Holapan romaanista Kansliapäällikkö. Tavan takaa Artun tajuntaan piirtyy mesopotamialaisen puolijumala Gilgameshin ylpeä hahmo, joka tuntuu tarkkailevan häntä läsnäolevampana kuin todelliset ihmiset.

Pentti Holapan romaanissa harrastetaan seksiä ja maailmankaikkeutta syleilevää mietiskelyä. Tapahtumat liikkuvat Artun korpimökiltä Flanderiin ja Itämeren laivan saunabaarista suurten merten historiallisille valaanpyyntiretkille.



Arvosteluita:

Lassila, Pertti 2002 Kirjailija pakenee rooliaan. Helsingin Sanomat 27.10.2002.
Saario, Ilona 2002 Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa. Turun Sanomat 12.11.2002.


Lukunäyte (ss. 5-9):

Arttu ehti laskea vasemman jalkansa maahan ennen kuin kuuli helikopterin etäisen surinan, säkätyksen. Millä verbillä koneääntä oikeastaan pitäisi kuvailla? hän kai ihmetteli ja unohti valvoa vartalonsa liikkeitä. Raskas kangaskassi tavaratelineellä ja muovinen pyöräntangossa kumosivat pyörän tasapainon. Hän kaatui, oikean jalan polvitaive jäi koukuksi satulan ympärille ja koko pyörä lasteineen romahti hänen päälleen. Hän purskahti nauruun ja nauroi pitkään maatessaan selällään pihanurmikolla. Peni, pystykorva, syöksähti nurkan takaa ja alkoi nuolla hänen kasvojaan suusta alkaen. Se oli kaivellut perunamaata. Turpakarvoista irtosi multaa hänen huulilleen. Hän sai vaivoin torjuttua koiran vähän kauemmas.
    "Surista", "hyristä", "hyrrätä" ja niin edelleen. Vaihtoehtoja oli liikaa eikä niistä mikään silti osunut kohdalleen. Arttu ei olisi halunnut tyytyä likimääräisyyteen, koska juuri kuvailevien verbien runsaus ihastutti häntä suomessa, siinä ainoassa kielessä, jota hän kunnolla osasi. Se myös raivostutti, ja masensi, kuin olisi joutunut tyhjentämään paljain käsin kukkuraista viljalaaria. Saalistetut jyvät pakenivat sormien lomitse vapauteen, kaltaistensa joukkoon, kaaokseen. Sanat haihtuivat ajatusten hallinnasta tarkoituksettomaksi kohinaksi.
    Aina joutui valitsemaan, ja muun ohella siitä pakosta päästäkseen hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, mutta ihmisten puhekieli seurasi pääkopassa. Sillä hän ajatteli, sillä hän mutisi itsekseen, vaikka ei huuliaan liikuttanut. Tosin hän liikutti niitä nyttemmin aika usein, ja sitä hän häpesi, vaikka kukaan ei ollut todistamassa.
    Koira yritti paritella hänen käsivartensa kanssa. Hän torjui sen ja ponnahti pystyyn, kokosi muovikassista vierähtäneet paketit takaisin, irrotti kangaskassin pyöräntelineeltä ja nosti molemmat kassit talon portaille avoimen oven viereen.
    Hän ei lukinnut ovea edes yöksi. Se oli tarkoituksellinen, niinä aikoina mielenosoituksellinen valinta. Valitsemaan hän joutui. Joka askeleella, nytkin, määritellessään toimintojensa tärkeysjärjestyksen. Ensin hän nosti polkupyörän pystyyn seinää vasten, asteli hitaasti veräjälle ja sulki sen, jotta lehmä ja hevonen eivät erehtyisi piha-alueelta metsään. Hän perusteli itselleen jopa tuon tavanomaisen ja itsestään selvän teon, vaikka se oli toistunut satoja kertoja, ellei tuhansia.
    Se oli hänen elämäänsä.
    Talvella veräjä sai retkottaa auki. Silloin hevonen ja lehmä viettivät aikaansa ahtaassa navetassa ja pitivät sitä siedettävän lämpöisenä omalla ruhollaan.
    Hevoselle oli sentään välillä tehtäviä, polttopuun hakua ja lumitöitä.
    Samassa Polle astelikin tervehtimään, pysähtyi ensin vähän matkan päähän, päristeli sieraimiaan ja tönäisi sitten häntä sametinpehmeällä turvallaan. Se oli liinaharja, muuten tasaisenruskea suomenhevonen. Pollen hampaat kellersivät ja sen hengitys haisi.
    Onkohan hevosella hammaskiveä?
    - Polle, hän sanoi. - Niin, Polle!
    Hän kokosi hevosenturvan oikeaan kouraansa ja painoi sen poskeaan vasten. Se oli lämmin ja herkkä kosketus.
    Onneksi hänellä sentään oli eläimet. Muuten hän ei kestäisi, hän ajatteli.
    Valittaa ei saanut. Kaiken tämän oli juuri hän valinnut tietoisesti, lujasti ja peruuttamattomasti, sikäli kuin se miehen vallassa oli.
    Hänellä oli sentään kolme eläintä - koira, hevonen ja lehmä. Hän luetteli ne tavallaan arvojärjestyksessä, ensimmäiseksi koiran joka asui hänen kanssaan sisätiloissa, hyppäsi yöksi hänen sänkyynsä jalkopäähän.
    Eläimet olivat hänen, ne olivat hänen vallassaan, niihin saattoi luottaa, koska niillä ei ollut vaihtoehtoja. Saattoivatko ne luottaa häneen? Hän ei ollut siitä yhtään varma. Jonain päivänä häneen saattaisi iskeä paha tauti.
    Pirtissä oli suuri tiilinen leivinuuni ja sen kyljessä liesi, vieressä keittonurkkaus tiskipöytineen ja kaappeineen, nurkassa laskiämpäri, joka lemahti hiukan. Tiskipöydällä oli puhdasta vettä emaliämpärissä. Juoksevaa vettä ei siis ollut, eikä viemäriä, mutta jääkaappi oli. Hän järjesteli sinne verkkaisesti ruokapaketit, kunhan ensin oli merkinnyt jokaisen päälle tussikynällä sisällön.
    Kangaskassin pohjalla oli kaksi kirjettä. Pankki lähetti tiliotteen. Hän tarkisti, että varhaiseläkkeen kuukausierä oli maksettu. Aikaisemipiakin oli jäljellä, sillä hän eli säästeliäästi, lähes tulkoon luontaistaloudessa, kasvimaan tuotteilla ja kalalla, jota sai läheisestä pikkujärvestä katiskalla. Kahvia ja makkaraa hän osti.
    Toisessa kuoressa oli käsin kirjoitettu kirje ja valokuva. Hän lukaisi kirjeen nopeasti kahteen kertaan, katsoi mietteliäänä valokuvaa, tuumi hetken, pani kuvan ja kirjeen takaisin kuoreen, jonka aikoi ensin laskea ruokapöydälle, mutta tuli toisiin ajatuksiin ja repäisi kuoren sisältöineen kahtia. Palaset hän työnsi lieden uuniin. Sen tehtyään hän seisoi hetken liikkumatta ennen kuin tarttui tyhjään muovikassiin.
    Laskostettuaan kassin hän pani sen alimmaiseksi muovipussipinoon komeron tietylle hyllylle. Sitten hän huomasi, että tiskipöydälle unohtuneeseen kuppiin oli jäänyt aamulla tilkka kahvia. Hän hörppäsi sen, vaikka kahvi oli tietysti kylmää. Sitten hän riisui jaloistaan lenkkitossut ja valkoiset puuvillasukat, sijoitti ne oven pieleen, lähelle koiran vesikuppia, ja asteli ulos paljain jaloin. Koira pyrki nuolemaan hänen varpaitaan ja taas hän joutui torjumaan sen ennen kuin istuutui porraskivelle.
    Peni rauhoittui ja asettui makuulle hänen lähelleen. Polle hapuili ruohoa pihakoivun siimeksessä. Hän ojensi jalkansa suoriksi ja käänteli jalkateriään. Varsinkin isojen varpaiden kynnet olivat kasvaneet paksuiksi ja myhkyräisiksi. Laskimoiden haarat erottuivat jalkaterissä ihon alta ja näyttivät likaisilta. Hän ei pitänyt siitä.
    Mutta oli kaunista, ja äänetöntä. Kuulo ei ollut kyllin tarkka, hän tuumi. Jos olisi, niin erottuisi heinäsirkkojen sirinä, jonka hän oli kadottamassa kokonaan. Yli nelikymmenvuotiaat eivät heinäsirkkoja kuule, sanovat, eivät ainakaan kaikkia. Se on yleistys, sillä sirkkoja on erilaisia, toiset äänekkäämpiä kuin toiset, ne soittavat instrumenttiaan eri sävelkorkeuksilla. Ja joidenkin ihmisten kuulo säilyi ihmeen terävänä kuolemaan asti.
    Tarkkakuuloinen ihminen olisi erottanut koivunlehtien liikahdukset, kun tuulenviri niitä kosketteli. Myös ruoho piti ääntä, ja kuoriaiset, kaikki hyönteiset. Perhosen siiveniskut aiheuttivat siis hirmumyrskyjä tuhansien kilometrien päässä. Eivät tietenkään aina, eivät varsinkaan pohjoisessa ilmastossa. Viileät yöt stabilisoivat luonnon. Niin hän päätteli. Se oli hänen yksityisajatteluaan.
    Lehmällä oli kaulassaan kello. Se kalahti verkkaisesti muutaman kerran saunan takana ja sitten eläin tuli näkyviin. Sillä oli koristeena isoja valkoisia läikkiä ruskeassa karvapeitteessä. Eläin taisi vilkaista häntä ikään kuin varmuuden vuoksi, vaikka Artun levittämä hajupilvi oli jo vähän aikaa sitten tavoittanut limaisen turvan ja sen sierainkraatterit. Muutaman laiskanpuoleisen askelen jälkeen lehmä romahti pitkälleen saunan varjoon.
    Aurinko ei ollut vielä ehtinyt etelään. Kohta se paistaisi suoraan saunan päätyyn ja navetan yli harmaan päärakennuksen oveen, jonka kummallakin puolella tuijotti alaston neliruutuinen ikkuna, ei verhoja, ei kukkia ikkunalla.
    Saunan ja pirttirakennuksen puolivälissä kohosi vinttikaivon vipulaite taivasta kohti kuin pitkäraajaisen linnun kaula. Piha vietti navettaa kohti, se oli siis myös pohjaveden virtaussuunta. Lantavesi ei päässyt tärvelemään kaivoa.
    Polle nuokutti päätään. Ikään kuin aika olisi pysähtynyt. Arttu sulki silmänsä ja nojasi selkänsä ovenpieleen.
    Silloin Vasili, nuori sotilaskarkuri, ilmestyi hiipivin askelin saunan takaa. Hän ehti edetä pihan puoliväliin ennen kuin Peni käänsi päätään, nousi ja haukahti vaimeasti. Poika pysähtyi, Peni lähestyi, nuuhkaisi vierasta ja heilautti häntäänsä.
    Miehet katsoivat toisiaan. Kumpi puhuisi ensin?
...