Kustannusvuosi: 1996
Kustantaja: Wsoy, Juva
Sivuja: 265
ISBN: 951-0-21182-6


Kansliapäällilkkö Rauta on hillitty herrasmies, jonka intohimot, mieltymykset ja anitpatiat eivät näkyneet ulospäin. Raudalla oli nuhteeton tausta. Moitteettomasti hän oli kasvattnut pojan aikuiseksi yksin, kun äitiyteen kykenemätön vaimo oli sairastunut ja kuollut.

Kun Rauta lähtee tapaamaan poikaansa, huoli siitä, että jokin on hätänä, ei jätä häntä rauhaan. Isän ja pojan kohtaamisesta käynnistyy tapahtumien ketju, jonka loppua ei voi ennalta arvata.

Pentti Holappa kuvaa monimielisessä romaanissaan upeasti elämän hallinnan menetystä, sitä miten yhtäkkiä kenen tahansa maailma voi sotkeutua.
(takakannen teksti)



Lukunäyte (ss. 5-11):

Perjantaipäivä ministeriössä oli ollut hälyisä, niin kuin tavallista: aamupäivällä pari kokousta, joissa hän oli molemmissa johtanut puhetta, vaikka ei ollut ehtinyt kunnolla ennakolta perehtyä asiakirjoihin. Toisaalta, nuoret virkamiehet saivat loistaa, ja sitten lounas naapuriministeriön kansliapäällikön kanssa, varovaista tunnustelua kummankin puolelta, ei liian pahoja puheita nimetyistä henkilöistä, niistä saattaisi joutua kiinni, vain sameita vihjauksia, kylliksi kuitenkin yhteiseksi naurun aiheeksi. Ohimenevä maininta vireille pannuista suunnitelmista jäi saaliiksi kummallekin.
    Työhuoneeseen palattuaan sihteeri rouva Annikki Lindström toi kiireimmiten pari soittopyyntöä ja jälleen muutaman asiapaperin muutenkin painajaiseksi kasvaneeseen pinoon kirjoituspöydälle. Hän pani uudet paperit alimmaisiksi, vain yksi oli sellainen, johon Ministeri odotti kommenttia heti alkuviikosta.
    Saa odottaa kaksi viikkoa, hän ajatteli harmistuneena. Juuri sillä hetkellä häneen iski tunne kaiken katoavaisuudesta ja pieni viha koko järjestelmää kohtaan. Häntä juoksutettiin kuin keskenkasvuista poikaa muka tärkeillä asioilla, joita kukaan ei kahden kuukauden kuluttua kyselisi. Energia, jota hänellä sentään oli riittänyt vuosikymmenien uurastukseen, levittäytyi hauraana kalvona hänen aivokuorelleen. Se saattaisi repeytyä ennakkovaroituksitta.
    - Eikö muuta hauskaa? hän kysyi ja virnisti sihteerille.
    - Hauskaahan tämä ei ole, Annikki Lindström hymyili ja katsoi häntä melkein lempeästi, kaunis keski-ikäinen nainen, vaaleatukkainen, harmaasilmäinen onnellisissa naimisissa, mutta reilu työtoveri, ystäväkin, tunsi hänet niin hyvin.
    - Kello kolmelta valtiosihteeri Ojanen tulee selostamaan raporttiaan, sihteeri lisäsi.
    - Saatana, hän sanoi. - Tekisi mieli peruuttaa. No, ei, tulkoon. Pyydä koko työryhmä paikalle.
    Yleensä hän ei kiroillut.
    Kansliapäällikkö Kaarlo Rauta oli hillitty herrasmies, viisikymmentäseitsemänvuotias, ohimoilta kaljuuntunut, hymyili usein lempeästi tai melkein surullisesti, tai itse asiassa ironisesti. Joskus hän kovettui. Kohteliaisuuttaan kadottamatta hän puhui tavallista hitaammin, lyhyin ja täsmällisin lausein. Silloin vain harvat väittivät vastaan.
    Hänellä oli luontaista auktoriteettia, jota ei tarvinnut turhilla eleillä korostaa. Ehkä arvovalta ei ollut niinkään luontaista, itsestäänselvää, vaan pikemminkin peräisin korkeasta virka-asemasta, johon hän oli joutunut melkein sattumalta, kompromissina, kun kahdesta keskenään kilpailevasta paikalle pyrkineestä voimamiehestä ei maan hallituksessa ollut päästy sopuratkaisuun. Väritön ja puolueeton Rauta oli silloin ponnahtanut pinnalle byrokratian syvänteestä kuin korkki sameasta vedestä.
    Ei hän niin puolueeton ollut. Hänellä oli intohimoja, mieltymyksiä ja antipatioita, mutta hän kätki ne. Joskus hän yllätti itsensä halveksimasta suurisuisia kollegoita, jotka levittivät ajatuksensa kaikkien sormeiltavaksi niin kuin torikauppias tavaransa.
    Hänen koko nimensä oli Matti Kaarle Rauta, kolme kaksitavuista sanaa peräkkäin, joten rytmisesti huono yhdistelmä. Toinen etunimistä oli tiputettava pois arkikäytöstä, joten hän hylkäsi niaalaismaisen Matin. Oli hänessä sen verran hienostelijaa että hän oli mieluummin Kaarle, ulkomaisille ystäville Charles.
    Oli hyvin tavallinen helsinkiläinen talvipäivä, lämpötila suunnilleen nollassa tai vähän yli, tasaisen harmaa pilvipeite lojui matalalla kattojen yllä, iltapäivällä autoliikenne kiihtyi tunniksi tai pariksi, kun työikäiset kansalaiset kiiruhtivat keskikaupungilta koteihinsa varastettuaan työnantajiltaan palan maksettua aikaa omaan käyttöönsä.
    Helsinki oli pääkaupungiksi pieni kylä. Ruuhka-aika ei kauan kestänyt. Suurkaupungeista tulleita ulkomaisia diplomaatteja se hämmästytti. Toiset ikävystyivät, toiset ihastuivat.
    Työryhmän olmikasvoinen, silmälasipäinen sihteeri, palavan kunnianhimoinen nuorempi hallitussihteeri Simo Ojanen, esitteli hätäisesti kirjoittamaansa väliraporttia. Poika parka pelkäsi. Rauta tajusi sen, mutta ei tuntenut myötätuntoa pyrkyriä kohtaan. Se on hänelle aivan oikein, hän ajatteli ja vilkaisi työryhmän puheenjohtajaa, apulaisosastopäällikköä, ja vanhempaa hallitussihteeriä. Nämä säälivät, tai olivat hiukan huvittuneita.
    Apulaisosastopäällikkö Margareta Mäkinen ja vanhempi hallitussihteeri Veikko Isomäki olivat hekin kansliapäällikön tuttuja jo vuosien ajalta, Margareta Mäkinen, yksinäinen kuivahko nainen, joka luki ja tiesi paljon, puhui kieliä ja oli varovainen sanoissaan, Isomäki alle neljänkymmenen, tasainen ja tasaisesti etenevä virkamies, ytimiään myöten hallintojuristi, pikkutarkka. Molemmat pitivät esimiehestään kansliapäälliköstä,niin tämä itse arveli.
    - En oikein tajunnut organisaatioehdotustanne, keskeytti Kaarle Rauta kuunneltuaan kymmenkunta minuuttia Ojasta. Nuorukainen ei ollut ehtinyt kyllin pitkälle ja sekosi konsepteissaan. Änkyttäen hän heitteli keskeneräisiä lauseita ja sotkeutui lopullisesti.
    - Luulen, että teidän kannattaa keskustella asiasta tarkemmin työryhmässä. Muistakaa, että me emme enää nykyisin voi komennella kuntia. Väliportaan hallinnolla taas ei ole henkilöresursseja.
    Se oli täysin epäoikeudenmukaista. Hän itse oli asettanut työryhmän ja määrännyt pojan sihteeriksi.
    He nousivat, poika keräsi hätäisesti paperinsa, vanhemmat kollegat hymyilivät ymmärtävästi. Kaarle Rauta vilkaisi sulkeutuvaan oveen ja ajatteli, että olminvärinen poika vihasi häntä ja jäi odottamaan päivää, jolloin voisi kostaa. Hän jaksaisi odottaa kymmenen vuotta, kauemminkin. Hän oli sitä tyyppiä. Ei se mitään. Kymmenen vuoden kuluttua Kaarle Rauta olisi eläkkeellä.
    Ojasesta hän ei tiennyt paljon mitään. Antipatia - arvattavasti molemminpuolinen - perustui ennakkoluuloiseen ensivaikutelmaan. Jos olisi tiennyt enemmän, kenties Kaarle Rauta olisi vähintäänkin säälinyt kalvakkaa poikaa. Tämä ei vaikuttanut oikein terveellä. Ehkä häntä kalvoi jokin piilevä sairaus, josta ei vielä itsekään tiennyt, tai tiesi, mutta ei puhunut. Häpesi sitä. Ihmiset häpeävät omaa vammaisuuttaan, johon eivät itse ole syypäitä. Luonto, luonnonvalinta toimi sillä tavoin. Heikot tuhosivat itsensä. Ei heitä tarvinnut edes nujertaa - mutta heidät nujerrettiin, heitä potkittiin, ja nokittiin verihaavoille.
    Kaarle Rauta oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kolhaissut ohimennen muutenkin kolhittua ja itseään heikompaa lähimmäistä. Sellainen sankari oli Kaarle Rauta, joskus armoton itselleen mutta vielä armottomampi niille, jotka eivät pystyneet puolustautumaan, joihin saattoi vaaratta purkaa pahan olonsa.
    Oven sulkeuduttua hän istui hetken aikaa paikallaan kädet pöydällä ja katsoi vastapäiselle seinälle ripustettua suurta taulua, 1800-luvun pikku mestarin idyllistä maalaismaisemaa. Taivaallinen valo lankesi peltoaukeaman reunaan, kultasi koivujen lehdet, kärrytien ja etualalla tuleentuvan viljan. Taempana sinersi järvi ja sen rannalla käyskenteli muutama lehmä. Sellaista maailmaa ei enää ollut. Vaikka hän oli taulun kanssa kasvotusten joka päivä, niin tarkkaan hän ei sitä juuri koskaan katsonut.
    Juuri maiseman epätodellisuus, sen liioiteltu harmonisuus nosti hänen mielessään ahdistuksen hyökyaallon. Jotain pahaa tulee tapahtumaan, hän ajatteli jotain ennen näkemätöntä, ennen kokematonta Hän ajatteli niin vain hetken. Oikeammin ei hän ajatellut, aavistus iski häneen ulkopuolelta niin kuin vieraan ihmisen lähettämä paha viesti. Viestin saatuaan hän itse ajatteli, että se oli typerää. Hän ravisti sen sananmukaisesti hartioiltaan, nousi päättäväisesti, meni vaatekaapille ja pukeutui päällysvaatteisiin. Ulos lähtiessään hän hymyili sihteerilleen ja toivotti hyvää viikonloppua. Sihteeri nousi seisomaan, toivotti hänkin hvää viikonloppua ja hymyili.
    Anglismi, hän muisti. Kukaan ei enää toivota hyvää viikonvaihdetta niin kuin ennen vanhaan, ei hänkään, joka sentään yritti pitää kiinni perinteistä.
    Kadulle päästyään hän tunnusteli sisäistä ilmastoaan. Intensiivinen paha olo alkoi lientyä. Aavistukset olivat vetäytyneet taka-alalle, pian hän pystyisi unohtamaan ne, mutta samalla hän tiesi niiden vaanivan mielen pimennoissa. Ne käyttäisivät hyväkseen jokaista tekosyytä syöksyäkseen esiin ja valloittaakseen näyttämön.
    Hän päätti hymyillä ja hän hymyili poiketessaan kukkakauppaan. Hän valitsi valkoisen päivänkakkarakrysanteemin oksan (mikä lienee sen oikea nimi?) ja pari viininpunaista neilikkaa, vaatimattoman mutta elegantin yhdistelmän. Hän tiesi, että Katri ilahtuisi.
    Hän maksoi ja vilkaisi samalla rannekelloaan - puoli neljä. Hänellä oli tunti aikaa ennen kuin hän menisi Katrin luo. Kukat olisi voinut ostaa myöhemmin, nyt hän joutuisi kiikuttamaan pakettia mukanaan turhan päiten. Se ei ollut kukkakauppiaan vika. Hän siis hymyili tutulle rouvalle, kohotti hiukan karvalakkiaan ovella ja toivotti hyvää viikonvaihdetta.
    - Kiitos samoin, rouva sanoi ja hymyili kuin vanhalle ystävälle.
    Ystäviä he olivatkin. Kaarle Rauta oli ollut kaupan vakioasiakas vähintäänkin kymmenen vuotta. Nykyisin ei ollut paljon kauppoja, jotka olisi voinut nimetä oman reviirinsä pysähdyspaikoiksi. Suuret valintamyymälät olivat imeneet asiakkaat pieniltä leipomoilta, maito-, liha- ja kalakaupoilta. Niitä ei enää ollut.
    Ikävää - mutta kenen vika se oli? Ei ainakaan hänen, Kaarle Raudan. Hän oli aina paheksunut pankkien ja rakennusyhtiöiden kaavoitusmielivaltaa. Hän oli paheksunut, mutta ei kovin äänekkäästi. Se ei olisi ollut sopivaa puolueettomalle virkamiehelle.
    Hän kävelisi Katajanokan ympäri. Suuri vihreä rahtialus lipui hitaasti jäihin avattua väylää pitkin Sörnäisten satamasta Kruunuvuoren selkää kohti. Sillä ei olisi pitkä matka avomerelle. Talvet olivat nykyisin niin lauhoja Suomenlahti ei ollut kokonaan jäässä ja Itämeri Hangosta etelään lainehti täysin vapaana.
    Rahtialus kohosi korkeammalle kuin pikku saaret joiden välitse se lipui. Saarten mahtava graniittipohja ei näkynyt. Niillä oli ikää vuosimiljoonia . Laiva romutettaisiin kymmenen tai kahdennenlkymmenen vuoden kuluttua.
    No niin, voisihan laivaa ja saarta vertailla. Saisi materiaalia syvälliseen mietiskelyyn. Sitäkö hän tarvitsi? Ei, hän tarvitsi iloa. Saisipa sitä ostaa. Rahaa hänellä oli.
    Autojono eteni yhtämittaisena nauhana Pohjoisrantaa pitkin pois keskustasta. Lumi vaimensi liikennemelun tai siihen oli niin tottunut, että se upposi merenrannan ja harmaan taivaan suureen hiljaisuuteen. Tasaista jyrinää tuskin huomasi.
    Hän tavoitteli mielenrauhaa rantamaisemasta. Talojen julkisivut olivat oikeastaan kauniita. Niitä ei ollut häiritty vuosikymmeniin. Suuri puluparvi lehahti lentoon räystäiltä. Kymmenet, ehkä sadat siipiparit seurasivat yhtä väärän hälytyksen antanutta yksilöä. Ensin ne näyttivät hätäisesti räpiköivältä laumalta, mutta kesti vain muutaman sekunnin ennen kuin ne alkoivat järjestäytyä lievästi spiraalia muistuttavaksi matoksi, joka kääntyi takaisin lähtösuuntaansa ja levittäytyi jälleen mustalle kattorivistölle.
    Sanotaan, että luonto ei siedä tyhjää tilaa, hän ajatteli Yhtä hyvin voi väittää, ettei se siedä epäjärjestystä Mitä luonto sitten onkaan? Ehkä kaikissa havaittavissa ilmiöissä piilevä yhteinen, universaali periaate. Kaaoskin kätkee helmaansa järjestyksen siemenen, niinhän nykyisin selitetään. Se on muotia.

...