Kustannusvuosi: 1959
Kustantaja: Wsoy, Porvoo, Helsinki, Juva
Sivuja: 264
ISBN: 951-0-16416-X


Pentti Holappa, joka on julkaissut jo viisi teosta runo- ja novellikokoelmia sekä yhden romaanin. Hän tarjoaa »Muodonmuutoksissa» lukijoilleen tarinoita, jotka ovat poikkeuksellisia lähes joka suhteessa. Tavanomaisen realismin rajoista ei niissä ole tietoakaan - niissä liikutaan tyystin mielikuvituksen, ihmeen, kätketyn todellisuuden maailmassa. »Muodonmuutoksia» on rikas kirja kokonainen maailma, huumaavan värikäs ja aisti-iloinen.

Ensimmäisen novellin päähenkilönä on koira, joka oppii ensin puhumaan, sitten lentämään. Tämän sivistyneen eläimen muodonmuutokset aiheuttaa voimakas tunne, kiintymys toisaalta isäntään, toisaalta pieneen poikaan, jota ihmisyhteisö kohtelee kaltoin. »Tanssi», kokoelman toinen novelli, noudattelee ranskalaisen chansonin tyyliä ja tunnelmia. Se on tarina taiteilijan muodonmuutoksesta. Muuan Michel hylkää Yvetten, rakastettunsa, ja siitä alkaa Yvetten tanssi. Hän tanssii tuskaansa Pariisin kaduilla, kaikkialla missä hän liikkuu. Mutta ajan kuluessa hänen tanssiinsa tulee yleispätevyyttä, se tulkitsee kenelle tahansa kertomusta menetetystä rakkaudesta, siitä tulee itsetarkoitus. Ja silloin tapahtuu myös ihme. Kolmannen novellin Jacques Bleu, lakkokiihottaja, loukkautuu eräässä mellakassa ja joutuu henkisessä kehityksessään vajaaksi jääneen tytön hoitoon. Nyt käy niin, että sosiaalinen sankari rakastuu hoitajaansa, jonka hän huomaa kaltaisekseen. Viimeisessä novellissa lukija kulkee kirjanpitäjä Matin seurassa pitkällä fantasian tiellä - maahan jossa zicien veljeskunnan jäsenet palvovat suurta Zic-Ziciä ja surmaavat joka yö nuoren kesyttömän kentaurin valtiaansa syötäväksi. Tässä novellissa tulee sadunomaisuuden takaa esiin hallittu näkemys yhteiskunnan ja yksilön keskinäisistä suhteista.
(takakannen teksti)



Arvosteluja:

Toini Havu Helsingin Sanomat 15.10.1959
Eeva-Liisa Manner Suomen Sosialidemokraatti 14.11.1959
O. P. Turun Sanomat 2.10.1959
Carolus Rein Hufvudstadsbladet 25.11.1959
Martti Santavuori Aamulehti 5.10.1959
Annamari Sarajas Uusi Suomi 27.9.1959
Pekka Tarkka Helsingin Sanomat 11.12.1959
Simo Konsala Suomalainen Suomi 1960 s. 308
Pekka Kurkinen Ylioppilaslehti 7.10.1960
Kai Laitinen ja N.-B. Stormbom Finsk Tidskrift 1960 s. 58
Pekka Lounela Parnasso 1959 s. 322
Erno Paasilinna Kaltio 2/1960
[Heidi Parland] Nya Argus 1959 s. 272



Lukunäyte (ss. 7-13):

Boman

Voisin aloittaa kertomukseni sanoen: Omistin kerran Boman-nimisen koiran. Mutta yhtä hyvin voisin alkaa: Kerran minut omisti Boman. Nämä lauseet sanovat kaksi erilaista totuutta samasta asiasta ja se on hyvä alku kertomukselle Bomanista, sillä Bomanin kohtalo on saanut ainakin minut monissa asioissa terveellisen epäilyn valtaan. Tulkoon vielä toden nimessä kerrotuksi, etten minä suinkaan ollut ainoa, joka katsoi omistavansa Bomanin. Tietääkseni hyvin monet ottivat saman oikeuden. Näin käy olennoille, joista paljon pidetään.
    Boman oli narttu ja sekarotuinen. Sillä oli musta, kiiltävä karvapeite, iloisesti kaartuva häntä ja kaksi valpasta pystyä korvaa. Kooltaan se oli pieni. Ottaessani Bomanin hoitooni luulin tekeväni vain eläinystävällisen teon: luulin pelastavani hyljeksityn koiranpennun varmalta kuolemalta. En tajunnut ollenkaan tekoni koko merkityksellisyyttä. Hirtehistä huumoria rakastavien ystävieni kanssa annoin Bomanille sen oudontuntuisen nimen erään runon mukaan, jossa puhuttiin sivistyneestä eläimestä. Turha sanoa: nimi oli enemmän kuin enne.
    Minulle on aina vakuutettu, että koiria pitää kasvattaa enkä ole ollut riittävän itsenäinen suhtautuakseni kriitillisesti tähän väitteeseen. Moittien, kiittäen, lahjoen ja kurittaen aloin opettaa Bomanille sivistyneitä tapoja, aloin tehdä siitä itseni kaltaista. En ollut ymmärtävinäni sen ruskeitten silmien ihmettelevää katsetta, vaan jatkoin itsepäisesti opetustyötäni, vaikka tulokset eivät aluksi olleet kehuttavia. Bomanin täytyi pyytää ulos tarpeen vaatiessa, Boman ei saanut haukkua, Boman ei saanut pureksia tohveleita, Boman ei saanut juosta naapurin pihalle ja niin edelleen loputtomiin. Sivistyneessä yhteiskunnassa elävän koiran täytyy oppia arvaamattoman monia asioita. Ja koska koira ei voi kysyä: Miksi, ei se myöskään saa mitään selityksiä. Sen täytyy hyväksyä vaatimukset sellaisinaan ikään kuin se olisi ihminen, jonka koko kulttuuri tähtää ajatuksettomaan alistumiseen.
    Kirjahyllyssäni oli monia kirjoja, joissa yksityiskohtaisesti selostettiin, kuinka inhimilliset opit voidaan tehokkaimmin uittaa koiraan. Tutkin noita kirjoja usein iltaisin Bomanin lojuessa jaloissani. Silloin tällöin se päästi epäystävällisen murahduksen ja katsoi minua suoraan silmiin. Ajattelin itsekseni, että se käyttäytyi ikään kuin se olisi ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Päätin kertoa tämän ystävilleni osoituksena siitä, kuinka älykäs koira minulla oli. En kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä, ennen kuin Boman valmisti minulle epämiellyttävän yllätyksen.
    Olin eräänä päivänä sulkenut sen työhuoneeseeni lähtiessäni asioilleni kaupungille. Takaisin palatessa oli koko huone silvotun paperin peitossa ja Boman lojui keskellä lattiaa suussaan kappale kirjan kantta. Ensimmäiseksi tietysti läksytin koiraa oikein perusteellisesti. Boman otti kurituksen vastaan kuin se olisi ollut luonnostaan lankeava asia: se ei yrittänyt puolustautua eikä mennä edes piiloon sängyn alle. Se ymmärsi selvästi mistä oli kysymys ja hyväuskoisuudessani ajattelin, että tämä riitti. Sanotaanhan kaikissa koirankasvatuksen oppikirjoissa, että jos koiran saa ymmärtämään, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua, alkaa koira käyttäytyä hyvin. Lopetin kurittamisen ja aloin siistiä huonetta. Vasta silloin huomasin, että kirjahyllystä puuttuivat juuri koirien kasvatusta käsittelevät kirjat. Muut kirjat olivat kauniisti paikoillaan. Omituinen sattuma, ajattelin, ja päätin kertoa tästä ystävilleni.
    Boman oli tuolloin noin puolen vuoden ikäinen. Oli kesä, mutta en matkustanut minnekään, tein töitä kotona enkä liikkunut paljon ulkosalla. Sanottakoon suoraan: minulla oli murheita. Enempää tästä ei kannatakaan puhua, sillä eiväthän inhimilliset murheet eroa kovinkaan paljon toisistaan. Yritin käyttää hyväkseni kirjoja henkisenä rokotteena: etsin murheellisia kirjoja eikä niiden löytäminen oli vaikeata. Melkein kaikki hyvät kirjat ovat murheellisia. Luin kertomuksia ihmisistä, jotka tekivät murhia ja itsemurhia, ihmisistä jotka kärsivät nälkää, olivat sairaita, lojuivat vankiloissa ja kuolivat kenenkään heitä muistamatta, ihmisistä, jotka täytyvät kaikista elämän niin sanotuista iloista, ruoskivat itseään, harrastavat muitakin pyhiä asioita ja näivettyvät lopulta lukukammioihinsa. Näiden romaanien, ajanvietekirjojen, lomassa virkistin henkeäni filosofialla, joka vakuutti minut siitä, että ihminen on paha, että elämä on mieletöntä ja että kaikki teot aiheuttavat vain kärsimystä. Toisinaan ajattelin, että minun yksityinen kohtaloni oli sentään suhteellisen siedettävä ja totta puhuen tunsin lievää vahingoniloa huonompiosaisia kanssaihmisiäni kohtaan. Tämä oli kuitenkin vain vähäinen lohdutus eikä kelvannut varsinaisen ilon aiheeksi. Päivittäisen työni jälkeen vietin usein iltani alakuloisen turtumuksen vallassa. Kun Boman tuli levottomaksi ja alkoi raapia määrätietoisesti ovea, lähdin vastahakoisesti ulos ja metsässä ja meren rannalla kävellessämme yritin olla kuulematta lintujen laulua tai aaltojen kohinaa ja silmäni tein sokeiksi nurmikoille, puille ja tähtien kirjomalle taivaanlaelle.
    En tiedä, kuinka kauan tätä olisi jatkunut, ellei Boman olisi herättänyt minua. Se ryhtyi avoimeen sotaan olemassaoloni perusteita, kirjojani, vastaan. Koirankasvatusta käsittelevän kirjallisuuden jälkeen se valitsi revittäväkseen kansantajuisen psykologian, sitten suloisesti kalmanhajuisen filosofian, sitten kaikkein murheellisimmat romaanit. Minä tietysti kiihdyin suunniltani koirani barbaarisesta käytöksestä. En enää tyytynyt järkevään nuhteluun, minä kiihdyin ja raivosin Bomannille, joka jatkuvasti suhtautui purkauksiini täysin rauhallisesti. En tiennyt, miten olisin voinut järkyttää sen eläimellistä itsevarmuutta ja niin lankesin keinoihin, jotka ovat luonteenomaisia huonoille kasvattajille.
    Aloin kätkeä niitä kirjoja, joiden arvelin olevan vaaranvyöhykkeessä. Aluksi Boman ei piitannut tästä. Se hävitti kätkettyjen kirjojen asemesta kirjoja, jotka jatkuvasti olivat sen ulottuvilla. Huomasin, että olin luokitellut väärin kirjani. Juuri nuo Bomanin hävittämät kirjat olivat minulle paljon tärkeämpiä kuin kätkemäni. Lopulta minulla ei ollut muuta keinoa kuin sijoittaa kaikki kirjani lukkojen taa. Se oli tavattoman työlästä, ikävää puuhaa ja erikoisen kiukustunut olin siitä, että Boman minun uurastaessani lojui lattialla ja sen silmissä oli selvästi pahanilkinen loiste Aloin nyt lukea samalla tavalla kuin kaappijuopot harjoittavat pahettaan. Yritin hiipiä lukitulle kirjakaapille Bomanin huomaamatta, kätkin siltä valitsemani kirjan nimen enkä laskenut kirjaa hetkeksikään kädestäni sytytteässäni savukkeen, mennessäni keittiöön tai vastatessani puhelimeen. Tämä kaikki oli kovin vaivalloista, mutta samalla lukeminen tuotti minulle suurempaa nautintoa kuin koskaan aikaisemmin Kulutin monia aamuyön tunteja kirja kädessä paheellisen kiihtymyksen vallassa.
    Kerran, aamun jo sarastaessa, havahduin siihen,
että koiran kuono työntyi uteliaana olkapääni yli kirjaa kohti. Hätkähdin ja tokaisin äkäisesti:
    - Nyt sinä teeskentelet. Et sinä lukea osaa.
Kaikki puhuvat koirilleen, ei siinä kai mitään tavatonta ole. Sen sijaan lienee epätavallisempaa, että koira vastaa. Saattaa olla, ettei niin ole koskaan tapahtunut - koskaan aikaisemmin. Boman joka tapauksessa vastasi kauniilla, kultivoidulla äänellä huolellisesti artikuloiden:
    - Tietysti osaan lukea. Opin aakkoset jo kolmen kuukauden ikäisenä.
    - Sen teit minun tietämättäni, sanoin vihaisesti. Ei ole sopivaa, että koira oppii asioita, joita sille ei opeteta. Olisit edes pitänyt taitosi omana tietonasi, mutta turhamaisuudessasi et tietysti malttanut. Etkö muista, että vaatimattomuus on koiran parhain hyve. Koiran tulee maata isäntänsä jalkojen juuressa ja totella kuuliaisesti saamiaan käskyjä.
    Siitä tuli oikein komea nuhdesaarna ja yllätyin itsekin kuullessani, kuinka kauniisti moraalinen närkästys sai ääneni värisemään. Boman kuunteli kohteliaasti, mutta ei näyttänyt ollenkaan hämmentyneeltä, puhumattakaan siitä, että se olisi hiipinyt sängyn alle häpeämään. Se sanoi puheeni päätyttyä kohteliaasti mutta hiukan ironisesti virnistäen:
    - Ihmettelen, että et kaikista noista kirjoista ole oppinut suurempaa totuudenrakkautta. Säilyttääkseni sinun itsetuntosi, joka tuntuu olevan kovin horjuvalla perustalla, olen kyllä valmis vaikenemaan. Saat kuitenkin suoda anteeksi, jos välistä haukottelen. Seurasi on toisinaan aika ikävystyttävää. Yhtä asiaa kuitenkin vielä pyydän. Älä heittele ulkona kävellessämme kapuloita vaatien, että minä hakisin ne takaisin sinulle. Minusta se on joutavanpäiväinen ja mielikuvitukseton leikki.
    Nostin jo käteni antaakseni pahasuiselle koiralleni selkäsaunan opiksi ja ojennukseksi mutta Bomanin tyyni katse sai minut luopumaan aikeesta. Sen sijaan tartuin olkapäitäni kohauttaen uudelleen kirjaan aan ja yritin lukea. Itse asiassahan olin todistanut varsin harvinaisen ilmiön olemassaolon - puhuvia koiria, jotka sitä paitsi ovat lukutaitoisia, ei suinkaan kasva joka talossa. En hetkeäkään epäillyt, että olisin ollut mielenvikainen ja että olisin joutunut harha-aistimusten valtaan. Eihän minulla ollut mitään syytä keksiä ääniä puhumaan itselleni niin ylimielisesti ja loukkaavasti kuin Boman oli puhunut.
Kun tunsin itseni hetken kuluttua rauhoittuneeksi, käännyin uudelleen koiran puoleen.
    - Sopikaamme yhtä kaikki niin, että saat käyttää puhetaitoasi silloin, kun olemme kaksin. Toivon kuitenkin määrättyä kunnioitusta - kohteliasta äänensävyä. Olenhan sentään isäntäsi.
- Niin minäkin. Olenhan sentään koirasi.

...