Kustannusvuosi: 1952
Kustantaja: Wsoy, Porvoo, Helsinki, Juva
Sivuja: 207
ISBN:


Pentti Holapan viisi laajaa esikoisnovellia ovat rohkeata ja vaateliasta työtä. Viittä eri tietä ja ilmaisutapaa käyttäen kirjoittaja pyrkii avaamaan oman välttämättömän sanottavansa. »Max» on 'pienen miehen' novelli, voimattomiin unelmiinsa tukahtuneen yksilön kohtalo, »Vanhuus» tiivis sarja eleettömiä havaintoja isän ja pojan teiden erotessa. »Peikkokuninkaat»-niminovelli ja tekijän voimakoe on laajaa eepillistä otetta enteilevä työ, jossa yksilön ristiriita ulkoa ja sisältä työntyvän puolinaisuuden painostuksessa ratkeaa väkivaltaisina ja jyrkkinä tapahtumina. »N:o 415» on vangin tarina, miehen, joka kokee olosuhteiden ahtaan painostuksen mielettömänä, johdonmukaisena painajaisena. »Kita» novellissa on vaativia keinoja käyttäen ilmaistu kapinoivan ja herkän ihmisen yksinäisyys, johon turtuva ympäristö, tahtoenkaan ei löydä tietä.
(takakannen teksti)



Arvosteluja:

Armo Hormia Aamulehti 15.6.1952
Kauko Kyyrö Uusi Suomi 13.5.1952
Kai Laitinen Helsingin Sanomat 11.5.1952
[Maija Savutie] Vapaa Sana 19.5.1952
[N.-B. Stormbom] Hufvudstadsbladet 7.6.1952
[Väinö Vikanti] Iltasanomat 11.7.1952
Tuomas Anhava Viikkosanomat 16/1952
Kauko Kare Suomalainen Suomi 1952 s. 431
Jorma Kivistö Parnasso 1952 s. 273
[N.-B. Stormbom] Nya Argus 1953 s. 123



Lukunäyte (ss. 5-21):

Max

    Karl Perävuori oli kymmenen vuoden ajan seitsemän tuntia päivittäin seisonut matkatoimiston myyntipöydän takana myyden laivalippuja Kööpenhaminaan, Amsterdamiin, Lontooseen ja New Yorkiin sekä lentolippuja Brysseliin, Pariisiin, Roomaan ja Buenos Airesiin. Jos hän yöllä maatessaan vaaleatukkaisen vaimonsa vieressä ei jostain syystä saanut unta, saattoi hän helposti silmänsä sulkemalla palauttaa mieleensä kirjavat mainosjulisteet, joita oli pitkä rivi matkatoimiston seinällä juuri vastapäätä. Kun hän palveli ensimmäisiä viikkoja toimessaan, saattoivat nuo huikaisevat väriläiskät tehdä hänet rauhattomaksi. Ne herättivät hänessä ajatuksia, jotka milloinkaan eivät todella olleet ajatuksia, vaan vaeltelevia ja irtonaisia kuvia. Kun hän ajattelematta ja täysin edesvastuuttomasti kohotti silmänsä myyntipöydän lakatusta pinnasta, iski häntä vastaan sininen väri, jonka hyvin saattoi kuvitella valuvan vastaheränneen naisen silmistä. Tuon sinisen ylle kaareutui solakka käsivarsi, jonka hän vain puolittain tajusi palmunrungoksi. Hän saattoi miltei nähdä käsivarren hyväilevän liikkeen. Tuollaista ei tarvinnut katsoa kuin kymmenen sekuntia ennen kuin koko päivä oli pilalla. Ennen iltaa hän ei sitten pystynyt keskittymään työhönsä, vaan vastaili asiakkaille epäselvästi ja hajamielisesti. Ketään hän ei katsonut silmiin. Hän unohti myös mainita, että alppi-ilma on terveellistä sairaille ja että Rivieralla oli vilkkain sesonki juuri alkamassa, joten olisi viisainta varata huoneet heti ja samalla hankkia myös lentolippu, sillä myöhemmin niiden saaminen tulisi ehkä tuottamaan vaikeuksia. Hän ei vapautunut tuosta rauhattomuudesta edes työn päättyessä ja hänen vaimonsa, joka siihen aikaan oli vielä hyvin nuori, huomautti hänelle useasti, että hän näytti väsyneeltä ja kaipasi luultavasti lepoa. Vaikka mies ei noina hetkinä kyennytkään liikuttumaan nuoren naisen huolehtivaisuudesta, suuteli hän kuitenkin tätä pöydästä noustessaan kiitokseksi otsalle ja meni sitten väkinäisesti hymyillen makuuhuoneeseen, joka oli niin pieni, että sinne vaivoin mahtui kaksi sänkyä rinnakkain. Riisuttuaan takkinsa ja potkaistuaan kengät sängyn alle hän heittäytyi pitkälleen ja pakotti itsensä uneen. Herättyään hän tunsi olonsa tyhjäksi ja ikäväksi.
    Sittemmin tuollaiset tapahtumat tulivat yhä harvinaisemmiksi ja lopulta - ehkä noin vuoden kuluttua - hän saattoi katsoa julisteita aivan rauhallisesti nähden vain meren ja palmun ja lumisen vuorenhuipun. Kesälomalla hän matkusti vaimonsa seurassa erääseen tiettyyn paikkaan maaseudulla sukulaisten luo, mutta muuten hän poistui kaupungista vain jonkun läheisen omaisen kuollessa tai jonkun mennessä naimisiin. Sellaista sattui kuitenkin hyvin harvoin, sillä hänen sukulaispiirinsä ei ollut kovinkaan laaja.
    Hän oli ollut nyt kymmenen vuotta palveluksessa matkatoimistossa ja oli elokuu. Kesäloma oli päättynyt jo pari viikkoa sitten, mutta yllättäen oli vaimo saanut kirjeen kotoaan Tampereelta ja hänen täytyi matkustaa sinne. Kirjeessä kerrottiin, että vaimon äiti oli vakavasti sairas. Niinpä, kun Karl lauantai-iltana avasi kotinsa oven, lehahti häntä vastaan outo hiljaisuus ja silloin hän vasta oikein ymmärsi: Aivan oikein, vaimo oli matkustanut Tampereelle. Ei hän juuri ollut ikävissään, mutta ehkä jotenkin haikea kyllä. Mutta kun hän totesi, että hän nyt joutuisi olemaan kaksi päivää yksinään, ei hän voinut olla tuntematta myös hiljaista ja hyvin verhottua iloa niin kuin mies, jolla kauan on ollut jokin salainen mieliteko, jonka hän nyt tietää voivansa harkitusti ja vaivaa näkemättä tyydyttää.
    Syötyään hän sytytti savukkeen ja otti esiin erään kirjan, jota jokin aika sitten oli alkanut lukea. Kirja oli hänen mielestään sekä hyvä että jännittävä. Sankari oli murhaaja, kuten kirjoissa yleensä, eikä ollut mikään hieno mies. Eräänlaista tyylikkyyttä tässä kuitenkin oli, sitä ei voinut kieltää, ja joskin hänellä oli tapana pahoinpidellä naisia, johtui se siitä, että se oli tullut hänelle tavaksi ja että hänen mielestään se oli tehokkain tapa osoittaa rakkauttaan. Mies ei ollut myöskään tyhmä. Hän leikki takaa-ajajillaan niin hirtehisen uhkarohkeasti, että se saattoi olla mahdollista vain älykkäälle miehelle. Jotain merkillistä oli kuitenkin siinä. että tuo takaa-ajettu ei tuntunut paljonkaan ajattelevan kiinnijoutumistaan eikä vapauttaan. Oli kuin hän olisi kulkenut unessa tai suorastaan leikkinyt. Hän saattoi kyllä puijata poliisia, mutta joka hetki hän kuitenkin olisi saattanut nähdä vaaran suurempana, jos olisi välittänyt huomata sen. Karlista tuntui, että jos mies olisi huomannut, olisi aina löytynyt keino todella paeta. Mies olisi saattanut tulla joen rantaan ja uida sen yli, tai maantietä olisivat tulleet hitaasti eteenpäin vyöryävät heinillä lastatut kuormavankkurit, tai tavarajuna olisi hiljentänyt vauhtiaan ylämäessä. Mutta mies vain kulki ja kulki. Hän ei halunnutkaan murtautua irti. Lopuksi Karl ymmärsi, mistä oli kysymys: Mies ei tahtonut olla vapaa. Hän tahtoi tulla pidätetyksi ja tapetuksi. Samalla hän kuitenkin toivoi: Jospa sentään. Jospa hän huomaisi, että se on hirveätä. Se olisi kaiken loppu. Tuossa olisi mahdollisuus, jospa hän huomaisi sen. Ei voi antaa tappaa itseään ehdoin tahdoin. Sitten ei voi enää paeta. Täytyy paeta ajoissa. - Tietysti mies joutui kiinni. Se tapahtui keskellä kirkasta päivää, eikä hän tehnyt edes vastarintaa. Hän ei vetänyt asetta esiin ja sanonut: Pysykää loitolla, likaiset koirat, muuten ammun. - Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hänellä ei ollut asetta. Sekin oli tietysti melkein tahallista. Hän vain antoi vangita itsensä, eikä puhunut mitään, kun miehet sylkivät hänen kasvoilleen.
    Karl sulki tyytymättömänä kirjan. Näin se kuitenkin päättyi. Tietysti se olisi pitänyt arvata. Rikollisethan joutuvat aina kiinni ja oikeudenmukainen tuomio kohtaa heitä, oikeudenmukainen hyödyllisyydessään. Jollain tavoin hänestä kuitenkin tuntui, että se oli väärin. Kun hän sytytti savukkeen ja käveli edestakaisin olohuoneessa, mietti hän yhä sitä. Saattoi olla, että oli väärin murhata. Se oli hyvinkin rikollista. Mutta kuka sanoo, että rikos oikeuttaa sellaisenaan rangaistuksen. Ehkä ei pitäisi ollenkaan puhua rikoksista. Tai puhuttakoon sitten vain niistä. Kas, kun heität perunan seinään, teet rikoksen. Kuka voi sanoa, ettei perunan seinään heittäminen ole rikos. Mikä ero on loppujen lopuksi perunalla ja miehen päällä. Ainakin hänestä tuntui, että oli väärin rangaista tuota miestä. Mutta toisaalta se ei halunnutkaan paeta. Mutta sen olisi pitänyt haluta. Siinä oltiin taas. Syy oli perimmältään kuitenkin miehessä. Karl oli entistä tyytymättömämpi.
    Kellon lyödessä kuutta hän ajatteli, että vaimo oli ollut jo pari tuntia perillä. Nyt hän kai istui äitinsä vuoteen vieressä ja silitti tämän kättä. Vaimolla oli hyvin lämpimät kädet. Hän muisti sen miltei kaivaten.
    Maxilla oli valkoiseksi maalattu häkki olohuoneen ikkunalaudalla ja Max oli valkoinen hiiri. Myös häkissä olevat pikku telineet oli maalattu valkoisiksi, niin että oli vaikea heti huomata valkoista hiirtä kaiken tämän valkoisen keskellä. Vuosi sitten oli vaimon serkku lahjoittanut Maxin häkkeineen kaikkineen vaimolle tämän syntymäpäivänä ja he olivat mieltyneet molemmat hiireen sekä vaimo että hän itse. Nyt hän avasi häkin oven, otti Maxin kämmenelleen ja syötti sille wienerleipää, jonka vaimo oli päivällä ostanut. Hiiri nyökytti hauskasti syödessään ja vikisi hiljaa. Kun se oli saanut kyllikseen, antoi hän sen vielä hetken maata kämmenellään. Hiiri käpertyi siinä palloksi ja suki valkoisia viiksiään pienillä valkoisilla käpälillään. Se oli suloinen olento.
    Kadulla oli jo tähän aikaan hämärää ja mainosvalot hiiluivat laiskasti, miltei uneliaasti. Kulkiessaan mainosikkunoiden ohi hän huomaamattaan vähän väliä törmäsi ihmisiin ja nämä työnsivät hänet harmistuneena syrjään kuten ainakin miehen, jolla ei ole selvää päämäärää. jos hän kohotti anteeksipyytäen hattuaan, katsottiin häntä ylimielisesti hymyillen. Vihdoin hän löysi erään ikkunan, jonka edessä ei ollut ketään katselijoita. Hän tarkasteli lasitelineelle sijoitettua kenkää ulkokohtaisella mielenkiinnolla laskien kengän saumat ja arvostellen sen käyttökelpoisuutta. Kun hän vihdoin kääntyi lähteäkseen, törmäsi hän parahiksi erääseen mieheen, joka hänet nähdessään purskahti suureen nauruun ja hyvän tovin naurettuaan iski häntä olalle pyöreällä ja paksulla kämmenellään.
    »Mikäs sinua vaivaa, hyvä veli. Etkös tunne minua», sanoi mies ja nauroi jälleen.
    Silloin hän muisti, että se oli Nieminen, jolla koulussa oli ollut tapana pureskella herneitä ja kertoa ruokottomia juttuja. Nieminen oli lihonut ja valkoiset finnit olivat poissa. Karl ei kuitenkaan ehtinyt vastata, ennen kuin mies jatkoi.
    »Et tosiaankaan näytä tuntevan minua. Voisin vaikka loukkaantua. Onhan se merkillistä, että mies ei tunne vanhoja koulutovereitaan. Minä tunnen kyllä sinut. Nimesi on Perävuori. Karl Perävuori.»
    Puhetavastaan huolimatta mies ei näyttänyt lainkaan vihaiselta. Pikemminkin päinvastoin. pyöreä naama kiilui ja säteili ja pienet silmät pyörivät levottomina leveän nenän kahden puolen. Siksi Karl vastasikin aivan levollisesti yrittämättäkään pyytää anteeksi.
    »Olet oikeassa, olen Perävuori. Kyllä minä tunnen sinut. Olet Nieminen.»
    »Kas, kas», huusi mies ja hieroi tyytyväisenä käsiään. »Minä jo luulin, ettet sinä halua tuntea vanhaa toveria.»
    »Tottahan minä sinut muistan» sanoo Karl »Sinulla oli tapana pureskella herneitä.»
    »Totta vieköön, niin olikin. Mutta sittemmin minä olen luopunut siitä tavasta. Hampaani eivät siedä sitä. Ymmärräthän.»
    »Tietysti. Ei herneiden pureskeleminen taida olla ollenkaan hyväksi hampaille.»
    »Ei, ei ole. Huomasin sen jo ajat sitten. Mutta lähdehän kävelemään. Olisi hauska muistella menneitä. Tarkoitan, jos sinulla ei ole kiirettä. Onko sinulla kiire?»
    »Ei ole, ei minulla ole mitään kiirettä sanoo Karl ja alkaa vastahakoisesti kävellä Niemisen rinnalla. He kulkevat väkijoukon mukana kohti Mannerheimintietä.
    Nieminen puhuu suurella äänellä ja hänen pyöreät kämmenensä tekevät selittäviä eleitä kuin tuulimyllyn siivet - tosin hyvin lyhyet. Kohteliaisuuden vuoksi hän kysyy Karlilta kaikenlaista, mutta tämä vastaa vältellen. Niinpä Nieminen kertoo yksin. Hänellä on nykyisin pikku liike - eikä itse asiassa niin pienikään. Totta puhuaksemme aivan riittävän suuri. Autoja, autoja tietysti. Oliko toveri ehkä kuullut. Aivan, Perävuorellahan ei ollut tapana harrastaa näitä asioita.
    Vihdoin he istuvat eräässä ravintolassa ja Nieminen tilaa suurellisesti pari cocktailia. Hän tarjoaa, tietysti hän, ei puhettakaan muusta.
    Karl kuuntelee ja kuuntelee eikä ajattele mitään. Jos aikoo kuunnella tuota kaikkea ei totisesti voi ajatella ja kohteliaisuuden nimessä täytyy kuunnella. Ei hän tunne myöskään viinan makua. Hän kaataa sen kurkkuunsa panematta asialle sen suurempaa painoa. Mikään ryyppymies hän ei kuitenkaan ole ja vähitellen ja melko nopeastikin kiipeää humala hänen päähänsä ja jää sinne. Sen mukana tulee närkästys, jota hän koettaa hillitä painamalla oikean käden peukalonkynnen vasemman kämmenen lihaan. Hetken kuluttua hänen kämmenensä kieltäytyy tunteniasta kipua ja silloin hän ei enää voi hillitä itseään. Hän katsoo ensimmäisen kerran Niemistä suoraan silmiin ja koettaa kätkeä sanoihinsa mahdollisimman suuren herjauksen.
    »Aivan, aivan. Sinä olet nykyisin suuri mies. Sinä olet menestynyt.»
    Hän korostaa erikoisesti viimeistä lausetta, mutta näkee pettymyksekseen, että toinen ymmärtää hänet kerrassaan väärin. Pyöreät kasvot punastuvat melihyvästä ja turpeilla huulilla väreilee epävarma hymy.
    »Olen ehkä hiukan liioitellut. Vakavarainen kyllä olen, en kiellä sitä, mutta siinä kaikki.»
    Karl katsoo häntä terävästi.
    »Sinulla on myös perhe, vaimo ja lapsia.»
    »On», sanoo toinen. »Tietysti on vaimo ja sitäpaitsi kaksi poikaa, kaksi rotevaa poikaa. Miehen silmät kiiluvat kuin märät suomukset. Karl ei enää jaksa katsoa häntä, vaan painaa päänsä alas ja puhuu kuin itselleen.
    »Olen ollut kymmenen vuotta matkatoimistossa ja minulla on vaimo.»
    »Niinkö Kas vain. Kuulinkin kerrottavan, että sinulla on varsin hauskannäköinen vaimo.»
    »Ja olen ollut kymmenen vuotta matkatoimistossa», toistaa Karl hiljaa.
    »Matkatoimistossa. Sinnehän sinä olet päätynyt, kas vain. Sinähän olitkin niihin aikoihin oikea kielinero.»
    Silloin Karl kohottaa jälleen katseensa ja tarrautuu pöydänlaitaan niin lujasti, että hänen rystysensä valkenevat. Kun hän puhuu, on hänen äänensä käheä ja huohottava.
    »Piru sinut periköön. Olen ollut kymmenen vuotta matkatoimistossa. Olisin totta vieköön pystynyt parempaankin. Jos olisin matkustanut etelään, tiedätkö, mikä minä nyt olisin. En ainakaan autokauppias. Minä inhoan autoja, tiedä se. Tuollaisia peltirasioita täytyy inhota. Minulla olisi laivoja. Jos olisin matkustanut hyvissä ajoin etelään, olisi minulla niitä useita. Sinä et tiedä, mitä on matkustaa laivassa, sinulla ei ole siitä aavistustakaan. Mutta minä olen myynyt laivalippuja aina New Yorkiin ja Buenos Airesiin. Tiedätkö, miten meri väreilee auringon laskiessa. Se on jotain, mitä ei voi sanoin kuvata. Silloin voisi heittäytyä, uida kohti aurinkoa ja hukkua ihan äänettömästi sen kadotessa. Oletko koskaan nukkunut palmurannalla ja vain kuunnellut. Siihen sinä et pystyisi. Se vaatii mieheltä enemmän kuin myyminen ja ostaminen. On ihanaa nukkua hietikolla ja seurata silmillään palmunrunkoa, joka on kuin naisen käsivarsi. Rahasta minulla ei olisi ollut ollenkaan puute, enkä minä välitäkään rahasta - mutta ei minulla sentään olisi ollut siitä puutetta.»
    Nieminen ei näytä lainkaan loukatulta. Kun Karl hetkeksi. vaikenee, kysyy hän pahoitellen:
    »Miksi ihmeessä et lähtenyt etelään? Sinun olisi pitänyt lähteä. Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla oli mahdollisuuksia.»
    Karl puhuu jälleen. Hän on jos mahdollista entistä kiihtyneempi. Housunlahkeet lepattavat hauskasti, kun hänen polvensa vapisevat jännityksestä.
    »Sanoitko, että minulla oli mahdollisuuksia. Luuletko, että aion mädäntyä Helsingissä. Luuletko, että aion jäädä tänne.»
    »Mutta sinullahan on vaimo», sanoo Nieminen paheksuen. »Sinullahan on vaimo ja oma koti.»
    »Minua ei voi estää mikään. Nainen ei voi sitoa minua. Naisia on, on naisia. Luuletko, että hän voisi estää minua, tai pieni hiiri, yksi surkea pieni hiiri. Luuletko, että olen niin kiintynyt niihin.» Mutta äkkiä hänen uhmansa katoaa ja hän kuiskaa miltei valittaen. »Ymmärräthän, että minä kuolen täällä. Minä tukehdun hitaasti, enkä minä ole luotu tukehtumaan - minulla on unelmia. Ymmärrätkö sen. Ymmärrätkö, mitä unelmat voivat merkitä miehelle. Mutta nyt on kaikki mennyt ohi. Kaikki on solunut sormien välistä. Nyt minulla ei ole mitään ja kohta tulee kuolema. Minä tukehdun, eikä ollut muuta kuin harmaata. Ei ole muuta kuin harmaata.» Hän lysähtää pöydälle ja hänen hartiansa vapisevat nyyhkytyksistä.
    Nieminen katselee Karlia hetken ysävällisesti arvostellen. Hän ei ole itse juuri lainkaan humalassa ja siksi hän ajattelee myötämielistä ylemmyydentunnetta tuntien: Kas vain, olet tullut jo noin pitkälle. Et ole mikään ryyppymies. Et näytä kestävän paljon mitään. Nieminen viittaa tarjoilijan luokseen.
    »Neiti, lasku.»
    He lähtevät. Nieminen taluttaa Karlin toverillisesti kotiin. Matkalla hän juttelee leppeästi.
    »Hyvä veli, älä näe elämää niin mustana. Sinun tapasi elää ei ole oikea, sen näkee heti. Elämä on itse asiassa kaunista, usko minua, kun sanon näin. En minäkään täällä niin helposti ole päässyt eteenpäin. Minullakin on ollut vastoinkäymisiä, joskus on ollut hyvinkin vaikeaa, mutta aina olen jaksanut uskoa huomiseen. Siinä on minun salaisuuteni. Olen aina luottanut huomiseen. Huomenna kaikki on paremmin. Elämä on kaunista, jos jaksaa uskoa.» Nieminen on liikuttunut omista sanoistaan. Hänen pienet vaaleansiniset silmänsä kiiluvat kosteina. »Ja kun ajattelen sinua, niin minun täytyy sanoa, että olet liian tyytymätön. Sinun asemasi ei todellisuudessa ole mitenkään huono. On monia, joilla on paljon vaikeampaa. On monia, jotka kärsivät nälkääkin. Ajattele sitä, ajattele sitä.»
    Karl ei taaskaan kuuntele. Hän siirtää jalkojaan väsyneesti eteenpäin ja ajattelee: Nyt olen hyvin väsynyt, olen väsynyt. Vaimo on Tampereella ja hänellä on vaaleat hiukset. Vaimo on Tampereella. Ehkä hän sentään rakastaa minua. - »Ehkä hän rakastaa», huokaa Karl ääneen ja ajattelee, että rakkaus on jotain aivan muuta kuin rauhallinen vuode. Paremminkin se on punaista, mutta sentään lempeästi.
    Nieminen saattaa Karlin kotiin, avaa oven ja työntää hänet sisään sanoen:
    »Mene nyt nukkumaan ja koeta selvitä. Älä tee mitään tyhmyyksiä.» Sitten hän lähtee ja Karl on yksin.
    Hän heittää takin ja hatun päältään antaen niiden pudota eteisen lattialle ja menee seinään nojaten olohuoneeseen. Hän menee ikkunan luo ja nojaa päänsä viileään ruutuun. Silloin hän huomaa, että Max on poissa. Häkin pikku veräjä on avoinna eikä Max ole häkissä. Karl koettaa ihmetellen veräjää. Se on avoinna. Hetken hän seisoo tyhjänä ajatuksista, mutta kävelee sitten hitaasti makuuhuoneeseen ja heittäytyy poikittain sänkyyn. - Max on poissa, hän ajattelee. Pikku Max on poissa.

...