Kustannusvuosi: 1963
Kustantaja: Wsoy, Porvoo
Sivuja: 241
ISBN:


Tehtaanjohtajan työpöydällä on kalenterin lehti eräänä päivänä jäänyt kääntämättä. Vanhalle miehelle on lahjoitettu ylimääräinen päivä. Tai ehkä laiminlyönti on suunnitellun kapinan oire. Kääntämätön lehti on joka tapauksessa särö tuossa viimeistä piirtoa myöten valmiissa, armottoman symmetrisessä kuviossa, johon moderni tuotantolaitos on jokaista osaansa myöten niveltynyt - tehdas, henkilökunnan kastijako, työläisten asunnot, kaikki noudattaa täsmällistä kaavaa. Johtaja on vuosikymmeniä elänyt ikään kuin tajuttomana, nyt hän huomaa maailmansa irtautuneen inhimillisestä. Kuvio on rikottava, mekaaniseen järjestykseen on saatava oikkuja. Vanha mies valitsee itselleen seuraajan, valinta osuu portinvartijaan...

Perillisen ominaisuudet vahvistaa lopullisesti Pentti Holapan aseman modernin kirjallisuutemme merkittävimpiin kuuluvana hahmona. Romaanin pääaiheen - johtajan suorittaman perillisen valinnan ja sen liikkeelle sysäämän arvaamattoman tapahtumavyöryn - ympärille rakentuu mitä mielenkiintoisin ihmissuhteiden labyrintti, moderni näkemys ihmisestä.
(takannen teksti)



Arvosteluita:

Timo Bergholm, Suomalainen Suomi 1964, s. 248
[Henry G. Gröndahl], Hufvudstadsbladet 31.10.1963
Väinö Kirstinä, Ylioppilaslehti 1.11.1963
Marja Niiniluoto, Ilta-Sanomat 14.12.1963
Mauritz Nylund, Nya Pressen 23.7.1964
Matti Paavilainen, Helsingin Sanomat 20.10.1963
Eila Pennanen, Parnasso 1963, s. 371
Eila Pennanen, Yhteishyvä 16.10.1963
Veikko Pietilä, Kansan Lehti 25.10.1963
Pentti Saarikoski, Kansan Uutiset 27.10.1963
Kalevi Seilonen, Suomen Sosialidemokraatti 21.11.1963
A. T., Keskipohjanmaa 28.10.1963
Pekka Tarkka, Uusi Suomi 13.10.1963
Lauri Viljanen, Valvoja 1963, s. 101
Sven Willner, Västra Nyland 11.2.1965


Lukunäyte (ss. 5-14):

Hän vilkaisi vasemmalle portinvartijan koppiin. Tehtaan seinät oli kalkittu valkoisiksi, yksikerroksisia rakennuksia oli pihan oikealla reunalla neljä, niitten välillä kummassakin päässä katetut yhdyskäytävät, yhdellä käytävällä mies ajoi lastattua trukkia, taaempana työnnettiin kuljetusvaunuja. Vasemmalla oli konttori, entinen kartanon päärakennus, samoilta ajoilta oli portinvartijan koppi, mutta sen viereen oli lisätty siipi, jonka pihanpuoleinen seinä oli suurta ikkunaa, lävitse näkyivät korttikellot, viisi, yksi kutakin tehdasrakennusta ja yksi konttoria varten, ja jokaisen kellon kahta puolen olivat korttitaulut, oikeanpuoleiset melkein tyhjät, vasemmat täynnä.
    Hän oli jo ottanut muutaman askeleen konttorirakennusta kohti, kääntyi sitten takaisin, vilkaisi äskeistä pitempään portinvartijaa, joka kohotti oikean käden virkalakin reunaan, ja hän kulki saman käytävän kautta, jonka lattialla näkyi vielä työläisten kenkien jättämä lika, ei voinut olla vilkaisematta oikeanpuoleisissa tauluissa olevia kortteja, niiden keltainen väri vaikutti räikeältä mustalla taustalla, ja otti konttorikellon oikealta puolen ainoan kortin taulun vasemmasta yläreunasta, leimasi sen ja sijoitti kortin vastaavalle paikalle vasempaan tauluun. Portinvartija katsoi häntä selkään, mutta hän ei kääntynyt.
    Korttikellot näyttivät 9.32 yksimielisesti, samoin pihakello, kaikki sen neljä taulua munanmuotoisessa möhkäleessä, joka riippui latvastaan taipuneessa ohuessa metallipylväässä. Pylväs oli täsmälleen yhtä kaukana konttorirakennuksen julkisivusta kuin tehdasrakennusten yhteisestä päätyviivasta, ja syvyyssuunnassa se oli puolimatkassa portin ja työmaaruokalan välillä. Työmaaruokala oli sekin valkoinen, mutta silti toisenlainen kuin muut rakennukset, vasemmasta päästään kaksikerroksinen, toisessa päädyssä ikkunat olivat pystysuorat, niitä oli kaksi katonrajasta leveään oveen asti. Työmaaruokalan kummankin päädyn ohi näkyi puistoa, hiekkakäytäviä. Nyt puut olivat paljaita. Tehdasrakennuksen ja työmaaruokalan välisellä alueella olivat polkupyörätelineet, konttorirakennuksen päässä oli toinen hiekoitettu kenttä ja sillä muutamia henkilöautoja. Hänen kengänpohjansa hankasivat soraa ja joka askeleella ne synnyttivät hitaan, sekunteja kestävän kahahduksen niin kuin hän olisi tahallaan kokeillut, miten kauan tuo ääni voi kerrallaan jatkua. Kortinleimauksen jälkeen olisi ollut vaikea arvata, minne hän lopulta menisi, hän teki loivan kaarteen tehdasrakennuksia tai kellopylvästä kohti, mutta kääntyi sitten konttorin pääovelle, pysähtyi, vilkaisi oikealle ja sitten vasemmalle. Pihassa ei liikkunut ketään, portinvartija ei ollut näkyvissä, hän avasi oven ja astui sisään.
    Aamulla suihkussa hän paineli palleaa molemmilla käsillä ensin tunnustellen, sitten voimakkaammin, kouraisten, jälleen varovammin, melkein hyväillen. Syöpä, hän ajatteli ja antoi käsiensä riippua hetken velttoina ja veden virrata niskalta olkapäille, rintakohoutumien välitse vatsalle ja siitä alas. Veltostunut nahka oli hänelle tuttu, mutta hän katsoi silti hämmästellen kahta löysää poimua, joista toinen kulki poikittain uumalla, toinen sen alapuolella niin kuin se ei olisi ollut hänen lihaansa. Lantio oli tarpeettoman leveä, jalat varsinkin ylhäältä katsoen suhteettomat, lyhyet ja vankat, litteät jalkaterät sojottivat tilospäin ja niissä näkyi kohoutuneita suonia. Hän muisti sen taulun, joka kuvasi ristiltä laskettua Kristusta makuulla, melkein jättiläismäisten jalkaterien tasolta katsottuna. Perspektiivi lyhensi ruumiin. Se oli leveä, kömpelö, kuoleman runtelema eikä siinä ollut pyhyyttä.
    Ihokarvojenkin joukossa oli harmaita kuontaloita, ne näyttivät paljon surullisemmilta kuin harmaat hiukset, jotka hän kampasi huolellisesti peilin edessä. Hän oli sitä ennen kuivautunut suureen kylpypyyhkeeseen, vetänyt ylleen alusvaatteet, valkoisen paidan ja housut. Silmänalustojen poimuissa oli keltaisen ohella ruskeata, sinistä ja violettia ja nuo sävyt eivät kadonneet, vaikka hän pingotti ihoa ohimoille nähdäkseen, miten paljon liikaa nahkaa rypyissä oli, jos esimerkiksi suoritettaisiin leikkaus, jolloin nahka kiristetään korvien taakse viillettyihin haavoihin saakka. Niinhän jotkut antoivat tehdä. Ala- ja yläluomet vääntyivät luonnottomasti, silmät näyttivät kiinalaisilta ja hän hymähti peilikuvalleen, antoi ihon laueta ja muisti nostaa ylähuulensa irvistykseen nähdäkseen tasaiset valkoiset hampaat, joita hän kurottui katsomaan melkein peilinpintaan. Hänen lämmin hengityksensä synnytti lasille kostean läikän jonka nopeaa haihtumista hän pysähtyi tuijottamaan niin kuin olisi ollut tärkeätä, että peilin antama kuva tavoittaa, eheytensä, rauhansa ja liikkumattomuutensa. Hän ajatteli huonon ruoansulatuksen ja silmänalustojen välistä yhteyttä.
    Kahvipöydässä hän tuoksui partavedeltä, hänen pukunsa oli tummansininen ja solmio miltei saman värinen, vaikka siinä kuulsi hiukan mustaa ja punaista, ei selvinä läikkinä vaan katoavina välähdyksinä. Pöytäliina oli vitivalkoinen, astiat posliinia, hopeaa tai lasia, raskaassa maljakossa kimppu narsisseja, keltaista, joka sai ajattelemaan aurinkoa ja vilkaisemaan ulos harmaaseen ja liikkumattomaan puistoon. Hän joi aluksi lasillisen hedelmämehua, täytti maitolasin ja teki valmiiksi pari voileipää, toisen päälle sardiinia, toisen kinkkua ja kurkiinviipaleita. Kun kotiapulainen toi kahvipannun hän nosti katseensa ja sanoi ystävällisesti Huomenta, nukkuiko Ella hyvin. Oikein hyvin, kiitos kysymästä herra johtaja, kotiapulainen sanoi ja hymyili tuttavallisesti niin kuin vain he kaksi olisivat ymmärtäneet tämän joka aamu toistuvan leikin ja niin kuin yhdistävä, salainen tunnussana olisi kätkeytynyt heidän vuorosanoihinsa. Hän ei jatkanut, vaikka kotiapulainen viipyi epäröiden pöydän vieressä, vaan teki itselleen kolmannen voileivän, täytti maitolasin uudelleen ja vilkaisi toistamiseen ikkunaan arvioidakseen olisiko hänen otettava mukaansa sateensuoja. Pöydän toisella puolen istui hänen vaimonsa ja puhui jotakin.
    Talo sijaitsi tehtaan suurella puistoalueella, mutta sen eristi hyvin hoidettu metsikkö ja sillä oli oma portti. Sen suljettuaan hän kääntyi katsomaan, hänellä oli kädessään sateensuoja ja talo oli huolellisesti maalattu, siisti, valkoinen, mutta se olisi voinut olla vaatimattoman miehen asunto, eläkkeelle siirtyneen virkamiehen, joka olisi ollut niin järkevä, ettei olisi hankkinut puutarhaa vaivakseen vaan olisi tyytynyt nurmikenttään.
    Hän käveli ensin aidanvierustaa poispäin tehtaasta ja katsoi kadun toisella puolen olevia taloja, kolmikerroksisia, jotka uuden asemakaavan mukaisesti oli sijoitettu melko etäälle toisistaan. Pihamailla oli muutamia puita, hiukan surkastuneita mäntyjä, ja nurmikkoa. Joillakin parvekkeilla riippui vuodevaatteita tuulettumassa, jossain vilahti huivipäinen nainen, mutta muutoin talot ja pihamaat näyttivät melkein autioilta. Lapset olivat koulussa ja miehet työssä. Siellä asui pikkuvirkamiehiä ja ammattityöläisiä. Ikkunasta kaikui radion kovaääninen melu, mies ja nainen puhuivat vuorotellen ja nauroivat välillä yhtäaikaisesti. Heidän ilonsa tuntui epäuskottavalta. Hälinä vaimeni verkalleen hänen takanaan, viimeiseksi hän kuuli tuntemattoman, särähtävän laulunpätkän. Oikeanpuoleiselta poikkikadulta ilmestyi harmaa kuorma-auto raskaassa hiekkalastissa ja vyöryi jytisten hänen ohitseen. Hän ehti nähdä kuljettajan käsivarret ohjauspyörällä, hänen liikkumattomat kasvonsa, paksut kulmat, silmät, jotka tuijottivat varjoistaan jonnekin eteenpäin.
    Tehtaan puistoalue päättyi verkkoaitaukseen, jonka toisella puolen alkoi hänen työläistensä asuntoalue. Sinne osoittava tienviitta oli kadun vierellä, sininen nuoli, ja monena aamuna hän oli sen kehotusta noudattaen kääntynyt vasemmalle, marssinut valtakuntaansa alaistensa keskuuteen kuin tuntemattomaksi naamioitunut kuningas, kulkenut pääkadun ja joitakin poikkiteitä häiriytymättä kasvoista, jotka hätäisesti välähtivät ikkunoissa ja vetäytyivät hänen katseensa tieltä nopeasti huoneitten pimentoon. Tienviitan juureltakin hän saattoi nähdä ensimmäisten talojen päätyjä, vaikka myös asuntoalueen eristi kadun puolelta suojaava puisto. Sieltä kuului joitakin hajaääniä, niin kuin vasaran lyöntejä puuta vasten ja huutoja, joista hän ei päässyt selville, olivatko ne iloisia vai raivokkaita. Hän olisi tahtonut mennä katsomaan, kääntyä vasemmalle, mutta ensimmäinen talo tuntui olevan liian kaukana ja äänet lähtivät vieläkin etäämpää, ehkä eivät ollenkaan tuolta asuma-alueelta vaan jostain muualta kaupungista, ehkä oikealta, aivan läheltä. Sitten ne lakkasivat äkisti niin kuin meluajien ylle olisi laskettu lasikupu. jos hän olisi seisonut vieressä, hän olisi nähnyt miehen hakkaavan yhä vasaralla lautaa, taukoamatta, ilman ymmärrettävää syytä.
    Hän otti toisella kädellään tukea tienviitasta, kääntyi hitaasti ja nosti samalla katseensa taivaalle, jonka liikkumattomassa harmaudessa se teki laajan kierroksen, laskeutui sitten hitaasti taivaanrannalle, etäisille yhdentekeville katoille ja kadulle, jota hän äsken oli noussut hengästymättä mutta joka nyt syöksyi hänen edessään kapenevana mustana nauhana puistoalueen ja talojen välitse alaspäin, ohi talojen, jotka äkkiä näyttivät kääpiömäisiltä leikkirakennuksilta, ikkunat eivät olleet todellisia. Ne oli maalattu valkoisiin seiniin nopealla siveltimellä, joka ei ollut huolinut sijoittaa läikkiä säännöllisiin riveihin, ja oikealla puitten alastomat oksat sojottivat metallisina ja esittivät puita, niitten luontaisia kuvioita, mutta eivät pystyneet kätkemään tosiasiallista elottomuuttaan. Hän riipaisi kätensä tienviitasta ja lähti laskeutumaan katua hiukan hoiperrellen mutta silti puoliksi juosten. Niin hän kulki oman talonsa ohi, vilkaisi sitä nopeasti ja ehti nähdä vaimonsa kasvot ruokasalin ikkunassa ja kasvojen alla valkoisen puseron, liikkumattomat kädet ja huoneen pimeyden.
    Tehtaalle vievän kadun kulmauksessa hän seisahtui pitkäksi aikaa. Harmaa kuorma-auto vyöryi ulos portista ja hänen ohitseen, kuljettajan silmät liikahtivat hytin varjossa. Pihakellon viisarit sojottivat valkoisella taustalla, sitä kannattavan pylvään huippu oli notkahtanut oikealle niin kuin uupuneen kukan varsi ja se näytti elävämmältä kuin äskeiset puut. Tasainen valo peitti ikkunat suojaavalla heijastuskalvolla eikä niitten lävitse erottunut liikettä. jokaisen askeleensa jälkeen hän melkein pysähtyi ja yritti samalla hengittää rauhallisesti, tasaisena sarjana, kuuntelematta sydämensä jyskytystä, pelkäämättä hitaasti lähestyvää porttia ja hiljaisuutta, joka levittyi sen takana pihamaalle ja täytti rakennukset. Portilla hän oli vilkaisemaisillaan vasemmalle, mutta huomasi samassa vastakkaisella suunnalla liikettä, trukin joka ajoi rakennuksesta toiseen, taustalla kuljetuskärryt liikkeellä päinvastaiseen suuntaan, molemmat siirtyivät eteenpäin täsmälleen yhtä nopeasti, siltä näytti, molemmat yhtä äänettömästi ja sitten ne katosivat mustiin aukkoihinsa.
    Hänen huoneensa lasiseinä oli sellainen, että hän oli näkymättömissä, mutta saattoi itse nähdä kerroksen lävitse, ensin sihteerinsä, joka naputti innokkaasti konettaan, selin häneen, kasvot ikkunaan, sitten hallin, josta osa peittyi pilareitten taakse, taustalla konttoripäällikön lasiseinäinen huone, kamreeri, kassa ja kolme konttorineitosta, jotka kaikki olivat pitkän tiskin takana, sen edessä oman pikkupöytänsä ääressä vahtimestari monivuotiseen toimettomuuteensa alistuneena, kädet ristissä kiiltävällä pöytälevyllä ja hänen vieressään ovi lähettien sopukkaan. Oikealle peittyivät suuren neuvotteluhuoneen raskaat ovet. Hän vain istui ja katsoi , hänen suuri kirjoituspöytänsä  oli täydellisessä järjestyksessä, kirjoitusalusta, lehtiö, kaksi puhelinta, kynälaatikko, kalenteri ja hänen oikean kätensä alla vihreä kansio, jossa odotti päivän posti, raportit ja ehkä muutama allekirjoitettava kirje. Käsi lojui vihreällä alustallaan eikä aikonutkaan liikahtaa, kalvosin oli valkoinen, nappi hopeainen, takinhiha sininen. Virheettömän kynnen peittämä peukalo lepäsi kaartuneella etusormella kauniisti ja mietteliäästi, kalvosimen asento ja hihan poimut kyynärpään kohdalla olivat satunnaiset ja silti moitteettomat ja hän ajatteli, että olisi kohtuutonta, jos harkitsematon liike murtaisi asetelman, jonka osatekijät olivat löytäneet yhteisen sopusoinnun. Huoneen hiljaisuus humisi hänen korvissaan ja sihteerin kirjoituskoneen naputus kulki sen ,; itse kuin hyvin etäiset, tulkitsemattomat askeleet.
Silloin konttoripäällikön kehyksettömät silmälasit kääntyivät kerroksen toisessa päässä häntä kohti, välähtivät ja jäivät ainakin minuutiksi samaan asentoon. Konttoripäällikkö kuvitteli  hänet tänne näkymättömäksi ja kaikennäkeväksi, kumartuneeksi leveän kirjoituspöydän ylle, oikea käsi selasi kansiota, etusormen ja keskisormen välissä hyökkäävä, vihaisiin piirtoihin valmistautunut kynä, punainen vanhanmiehen niska kyyryssä niin kuin härällä ja vasen käsi oli jo valmiina puhelimella, valmiina nostamaan kuulokkeen ja leveä, valkohampainen, häikäilemätön suu valmiina karjaisemaan Piikkola,  tulkaa tänne, minulla on asiaa, tai ehkä mieluummin Ekonomi Piikkola, olkaa hyvä ja tulkaa tänne, heti, tai Herra Piikkola, vaivautuisitteko hetkeksi selvittämään näitä sotkuja.
    Konttoripäällikkö ei enää kestänyt puhelimen vaitioloa ja pieni, vaalean hiuskuontalon vaivoin peittämä, ohimoilta kiiltävä päälaki nousi ja hän näki samanlaisen puvun kuin omansa ja liian räikeän solmion, kapeaharteisen miehen joka tuli ulos kopistaan ja lähestyi hänen huonettaan käytävämattoa pitkin lyhyin, konemaisin askelin. Koko eteenpäin kumartunut vartalo uhosi epätoivoista päättäväisyyttä, silmälasit etsivät hänen varjoaan läpinäkymättömän
 lasiseinän takaa ja kun mies oli melkein hänen ovensa edessä, häntä hävetti ja hän katsoi oikeaa kättään, vihreää kansiota, kalvosinta ja kyynärpään poimuja. Koputettiin.
    Piikkolan huulilla oli lempeä hymv, jolla ei ollut mitään tekemistä silmälasien, kiiltävien ohimoitten, miehen epätoivon ja hänen tökerön solmionsa kanssa. Kapea suu hapuili jo luonnotonta, reipasta tervehdystä, huomenhuutoa joka uhkuisi luottamusta alkavaan päivään ja hän kiirehti nitistämään väärän aloituksen ennen kuin se ehti syntyä, ennen kuin puhe ohjautui mielettömille raiteille, joilta se ei enää voisi kääntyä, joilla se puuskuttaisi nimettömän maiseman halki, kylät olisivat etäällä, radan varrella ei asemia, laaksot päättyisivät joka kerta samanlaisiin kukkuloihin, joiden takana olisi joka kerta samanlainen laakso.
    Hänen oma äänensä oli hyvin hidas, hyvin ystävällinen, isällinen, väsyneen vanhanmiehen ääni, kun hän sanoi Ekonomi Piikkola, olkaa hyvä ja istuutukaa, ja pieni suu silmälasien alla meni kiinni, avautui, mutisi jotain epäselvää ja hymyili yhä lempeästi, järjettömästi samalla kun mies istuutui ja silmälasit kiilsivät häntä kohti pelokkaina, pahinta odottaen. Piikkola jäi istumaan nojatuolin reunalle, polvet olivat liian korkealla, vartalo kallistui niitten yläpuolelle, kämmenet etsivät paikkaansa ja kouristuivat lopuksi käsinojien kulmiin. Hän huomasi, että mies ei olisi tahtonut jäädä siihen, hän olisi mieluummin syöksynyt eteenpäin tuntemattomaan tuhoon, särkenyt silmälasinsa, tahrinut valkoisen kauluksen ja tumman puvun. Kapea vartalo värisi malttamattomuutta, pieni suu halusi puhua.

...