Kustannusvuosi: 1976
Kustantaja: Wsoy, Porvoo
Sivuja: 342
ISBN: 951-0-07731-3


Pitkän tien kulkijat ovat tamperelaisia työläisiä. Jaakko Sinivirta on hiljainen mietiskelijä, pesunkestävä sosialidemokraatti. Ranta, kommunisti ja suoran toiminnan mies, on tosin päättänyt, että kyllä hän Jaakosta vielä sosialidemokratian pois saunoo... Työväenliikkeen vetraanit Artturi Salmela ja Kalle Sinivirta muistavat vielä ne ajat kun suomalaisen sosialidemokratian suuntaviivoja luotiin. Kansanedustaja Vintturi tuo terveiset Helsingistä ja poliittisista lehmäkaupoista, insinööri Sirén puolestaan rikkinäisen ihmisen suuntautumisvaikeuksista. Kaikki he ovat mukana tekemässä tämän päivän politiikkaa, kaikki he joutuvat elämässään kokemaan poliittisten teorioiden ja käytännön ristivedon, ottamaan kantaa yleismaailmallisiin aatevirtauksiin ja rajankäynteihin, näkemään läheltä vallankäytön sitoutumisen ongelmat. Ja kaikki he ovat viime kädessä ihmisiä, jotka hakevat toista ihmistä, yli puoluerajojen.

Holapan osoittelematon, herkästi mittaava romaani on aluevaltaus kaunokirjallisuudessamme, laajamittainen kuva poliittisen järjestötoiminnan arkipäivästä, tämän päivän työväenliikkeestä ja sen aatteellisesta pinnanmuodostuksesta.
(takakannen teksti)



Arvosteluja:

Henry G. Gröndahl, Hufvudstadsbladet 28.10.1976
V. E. Haapala, Kaleva 1.11.1976
Kerttu Kauniskangas, Kansan Uutiset 31.10.1976
Aarne Laurila, Suomen Sosialidemokraatti 16.10.1976
Pekka Tarkka, Helsingin Sanomat 7.10.1976
Ilpo Tuomarila, Turun Sanomat 13.11.1976
Jyrki Vesikansa, Uusi Suomi 14.12.1976
Raija Oranen, Kulttuurivihkot 1/1977



Lukunäyte (ss. 5-9):

Jaakko Sinivirta kulki aamuin ja illoin mukulakivikatua vanhempiensa ikkunan alitse ja Osmonmäen poikki. Se oli hänen työmatkansa. Osmonmäki oli jyrkästi viettävä puistonkaistale.
    Kotoa muutettuaan hän oli kiertänyt parin korttelin päästä, mutta sitten hän oli komentanut itsensä käyttämään suorinta reittiä. Hän ohitti vanhempiensa kamarinikkunan sitä viikaisematta.
    Jaakko Sinivirta käveli töistä kotiin Antti Rannan kanssa niin kuin melkein aina jo vuosikausia. Ranta oli Jaakkoa pitempi, tumma ja kovaääninen. Väittelyssä Ranta yritti voittaa äänellä ja koolla, mutta Jaakko oli jo tottunut siihen. He naljailivat toverillisesti. Ranta oli kommunisti.
    Jaakko muisti kesän, jolloin hän oli kahdeksanvuotias. Pelastusarmeijalaiset olivat tulleet Osmonmäen soittolavalle. He lauloivat ja soittivat kitaraa. Joku tunnusti syntinsä ja kertoi pelastuneensa. Käytävillä seisoi aikuisia kuuntelemassa, enimmäkseen naisia, jotka välillä juttelivat keskenään ruoanlaitosta ja pyykkipäivästä.
    Lapsiparvi juoksi nurmikkoa, kirkui, hajosi ja tiivistyi niin kuin hyttysparvi soutaa ilmassa, oli sitten sota tai rauha, nousukausi tai lama, rakkauden tai vihan vuosikymmen. Lapset kehittivät ilon, kiukun ja pelon kirkaisuja, nauroivat ja purskahtivat lyhyeen itkuun.
    Äkkiä Jaakko pysähtyi. Hän oli jäänyt jälkeen, tuskin hän tunsi muita lapsia, hän oli yrittänyt jäljitellä heitä, ansaita paikkansa yhteisyyden. Nyt hän putosi hyttysparven kuviosta, unohtui kuuntelemaan pelastusarmeijalaisia, kävi pitkälleen nurmikolle ja tuijotti soittolavalle.
    Joku kävi nykäisemässä häntä vaatteista. Häntä vaadittiin mukaan, hänet muistettiin, mutta hän ei lähtenyt. Se oli ehkä hänen ensimmäinen suuri erehdyksensä. Joskus ihminen alkoi valita ja aina se tapahtui huomaamatta. Ihminen oli vastuussa valinnoistaan kahdeksanvuotiaanakin tai jo kohdussa. Se tarkoitti, että ihminen joutui valintojensa uhriksi. Syntyessässään valitsi kuoleman.
    Pelastusarmeijalaiset panivat kitarat koteloihin. Aikuiset katosivat puistokäytäviltä. Joukko lapsia seisoi Jaakon ympärillä. Silloin siihen ilmestyi pelastusarmeijalainen, nainen univormussa, sininen hattu ja siinä siniset nauhat, punainen merkki. Nainen kumartui silittämään Jaakon päätä.
    - Älkää häiritkö tätä lasta, hän sanoi. Jeesus on hänet valinnut.
    Ympärille humahti hiljaisuus. Lapset katsoivat, Jaakko katsoi, pelastusarmeijalainen ojentautui ja katsoi ylhäältä. Vasta pitkän ajan kuluttua lasten kirkuna kuului kaukaa. Pelastusarmeijalainen oli poissa.
    Miksi hän oli pysähtynyt kuulemaan ja katsomaan? -Ei hän sanoja kuunnellut. Hänet vangitsi tuo tilanne. Kaksi maailmaa kohtasi toisensa; alhaalla aikuisia jotka mutisivat keskenään, lapsia jotka kirkuivat; ylhäällä soittolavalla kitarakuoro liikkui ja äänteli säännönmukaisesti, piirsi ilmaan kuviota, järjestystä ja harmoniaa.
    Tätä hän oli miettinyt. Hän tutki jo lapsena soittolavan mysteeriä. Hän kiipesi. sinne pelokkaasti kapeita kiviportaita. Askelten kaiku vastasi kumeasti tai kuin helähtäen pylväitten kannattamasta katosta. Joskus lapset kirmasivat sinne parvena, kirkuivat, kaiku vastasi. He kirkuivat ja koko ajan tuntui, että he olivat tottelemattomia synnintekijöitä, ja he nauroivat.
    Hän oli aikaisemmin ollut koulun joulujuhlissa, jumalanpalveluksissa maalla. Hän oli käynyt kirkossa ja kuunnellut papin saarnaa. Koskaan hän ei ollut kokenut kahden maailman erillisyyttä, arjen ja esitetyn vastakkaisuutta, hän ei ollut joutunut valitsemaan niiden välillä.
    Hän häpesi pelastusarmeijalaisen tähden itseään. Sillä hetkellä hänet leimattiin. Siitä hetkestä alkaen hänet valittiin valitsemaan, ajettiin syrjään lasten joukosta.
    Oli toinenkin muisto, josta Jaakko ei ollut varma, muistiko hän unta vai todella tapahtunutta. Se oli tapahtunut aikaisemmin.
    Maalla eno oli lakannut pirtin pitkän pöydän. Se oli jo kuivunut, mutta ilmassa leijui lakan imelä haju. Pöytä kiilsi ja hän katseli siitä kuvaansa.
    Jaakolla oli kädessään lyijykynä. Hän kirjoitti pöydän lakkaukseen enonsa nimen, Toivo. Hän kirjoitti huolellisesti ja selvin kirjaimin, sillä hän oli oppinut kirjoittamaan itsekseen, kenenkään neuvomatta. Silloin tuli isoäiti, näki kaiken, huusi ja siunasi. Tuli isoisä, joka oli pitkä mies ja iso ääni. Isoäiti osoitti sormella kirjoitusta ja isoisä suuttui. Hän pakeni pirtistä eteiseen. Isoisä harppasi perään, kävi kiinni ja paiskasi hänet maahan.
    Eteisen lattialla oli pölkky, johon oli lyöty kirves. Jaakko kaatui pölkyn ja kirveen viereen ja isoisä huusi korkealla äänellä ja silmät leimuten.
    - Vankilaan sinä vielä joudut, isoisä huusi.
    Jaakon mieleen tuli silloin Iisakki. Hän muisti, että Iisakki uhrattiin vuorella, tapettiin kirveellä.
    Isoisä tiesi. Hän luki sunnuntaisin ääneen raamattua ja häntä oli kuunneltava hiljaa istuen.
    Jaakon äiti ja isä muuttivat Tampereelle tehtaaseen työhön, kumpikin maalta, Hämeen tai Satakunnan sydämeltä, metsien keskeltä, harmaasta talosta joen penkereeltä, liian suuresta lapsikatraasta. He löysivät toisensa ja menivät naimisiin, tekivät lapsen, Jaakon, ainoansa.
    Isä oli nimeltään Kalle, äiti Martta. He muuttivat huoneen ja keittiön asuntoon puutaloon, ensimmäinen porras porttikäytävästä oikealle. Siellä he asuivat yhä, olivat juuri päässeet eläkkeelle kumpikin. Martta oli vuotta vanhempi kuin Kalle.
    He liikkuivat ohuitten ikkunaverhojen takana hämärässä kamarissa, kastelivat pelargonia, annansilmää ja anopinkieltä ikkunalla, katsoivat televisiota iltauutisiin saakka, sinisen valon leiskunta näkyi kadulle. Sitten he menivät nukkumaan.
    Kalle oli aikoinaan vaaleakiharainen nuorukainen ja ujo, mutta hänen silmänsä nauroivat. Martta oli topakka tyttö. Hänestä kehittyi korkeapovinen ja leveälanteinen nainen. Martta piti kotinsa siistinä, tuuletti, luki joskus kirjoja ja kävi muutaman kerran vuodessa teatterissa. Hän ei tahtonut miestään mukaan. Kalle ei pyrkinytkään, mutta Martta sanoi silti, että hän halusi mennä yksin.
    Martta oli tyytymätön Kalleen. Hän pysähtyi joskus tiskatessaan tai siivotessaan. Tuntui kuin elämä olisi valunut hukkaan juuri Kallen vuoksi. Liki puoli vuosisataa oli kulunut tekemättä Martalle mitään. Piirongin päällä oli pojan kuva. Jaakko kävi harvoin katsomassa.
    Oliko Kalle tyytymätön? Kuka sen tiesi? Hän oli kotona vaitelias, luki sanomalehtiä tuntikausia, kävi työväenyhdistyksen kokouksissa. Hän oli sosialidemokraatti. Se oli isän perua niin kuin tauti, josta ei päässyt eroon. Martta ei pitänyt siitä. Hän vihasi sanomalehtiä ja kokouksia.
    - Eikö maailma ala jo olla valmis? Martta kysyi myrkyllisesti. Vieläkö Kalle Sinivirtaa tarvitaan remonttimieheksi?

...