Kustannusvuosi: 1961; 2. painos 1987
Kustantaja: Wsoy, Helsinki
Sivuja: 253
ISBN: 951-0-14256-5 (2. painos)


Jokapäiväinen elämämme on alati vaarassa joutua tappavaan tavanomaisuuteen. Elämästä saa kuitenkin paljon irti, jos vain jaksaa pitää aistinsa alttiina. Päivittäin tapaamamme ihmisetkin, joista helposti muodostamme kuvan, ovat todellisuudessa paljon monitahoisempia kuin uskomme.

Näistä aiheista kertoo Pentti Holapan romaani. Sen päähenkilö pankinjohtaja Rafael Arponen, hänen vaimonsa, hänen isänsä henki, hänen veljensä ja kaksi poikaansa muodostavat piirin, jonka kautta elämä levittäytyy eteemme ristiriitaisina muunnelmina. Kertomus ravistelee lukijaa perin pohjin.

Tinaa ilmestyi vuonna 1961 ja aloitti Holapan tuotannossa uuden kokeilevan vaiheen, jossa ranskalaisen sodanjälkeisen proosan vaikutteet ovat nähtävissä.
(takakannen teksti)



Arvosteluja:

Västra Nyland 12.9.1962
[Henry G. Gröndahl] Hufvudstadsbladet 26.10.1961
Toini Havu Helsingin Sanomat 21.10.1961
G. J.-J:son Vasabladet 17.10.1962
E. L. Aamulehti 22.10.1961
[Aarne Laurila] Suomen Sosialidemokraatti 20.10.1961
Aapo Niemi-Junkola Kansan Lehti 22.12.1961
Marja Niiniluoto Iltasanomat 10.1.1962
Pekka Piirto Suomen Sosialidemokraatti 4.9.1961
Mirjam Polkunen Uusi Suomi 15.10.1961
[Alpo Routasuo] Maaseudun Tulevaisuus 21.12.1961
R. S. Kansan Uutiset 29.10.1961
Timo Bergholm Kaltio 1962 s. 21
Aarne Kinnunen Suomalainen Suomi 1962 s. 60
Pekka Kurkinen Ylioppilaslehti 8.12.1961
Pekka Lounela Parnasso 1962 s. 35
Pekka Mattila Valvoja 1961 s. 223
[Heidi Parland] Nya Argus 1962 s. 86



Lukunäyte (ss. 7-11):

Pankinjohtaja Rafael Arponen oli viisikymmentä vuotta täyttäessään komea mies, jonka runsas musta tukka oli ohimoilta vain hivenen hopeoitunut, joka tiesi kirkkaan, nuorekkaan katseensa hämmentävän kenen hyvänsä keskustelukumppanin mielen ja jonka joustavaa käyntiä kaupungin nuoretkin naiset usein pysähtyivät katsomaan. Farmarihousuisten ja velttojen nuorukaisten aikana hän edusti sitä miehistä sukupolvea, jonka ryhdin ja eleet oli muovannut kenttäharmaa upseerin univormu ja joka lopun ikäänsä tunsi velvollisuudekseen vastata asepuvun antamaa ihannetta. Tämä sotilaallisuus ilmaisi pankinjohtaja Arposen henkilöstä kuitenkin vain sen sukupuolisen sävyn; hänen suurin inhimillinen kunnianhimonsa suuntautui kokonaan toisille alueille. Pankinjohtaja Arponen oli humanisti, joka oli julkaissut puolisenkymmentä kulttuurihistoriaa ja erilaisia aatesuuntauksia sivuavaa teosta; niissä hän ei pyrkinyt tiukkaan tieteelliseen asiain käsittelyyn - sellaisen rajoittumisen hän jätti spesialistien tehtäväksi, vaan ennen muuta välittämään syvälliseen sivistykseen perustuvaa elämännäkemystään, jota sävytti luja luottamus henkistyneen humanismin voittoon. Oli selvää, etteivät 1900-luvun tapahtumat monessakaan suhteessa näyttäneet tukevan pankinjohtaja Arposen vakaumusta, mutta toisaalta hän oli löytänyt historiasta todistuksia siitä, ettei massojen liikehdintä usein ole osoittanut ajan kehityksen todellista suuntaa; se oli pikemminkin löydettävissä yksinäisten, monesti syrjäänvetäytyneiden miesten oivalluksista, jotka sitten aikanaan muuttuivat myös syvien rivien omaisuudeksi tosin samalla trivialisoituen. Viimeksimainittu huomautus ilmaisi Rafael Arposen kulttuurikäsityksen pessimistisen piirteen.
    Kaupungissa, johon Rafael Arponen oli jo alle neljäkymmentävuotiaana siirtynyt perheineen luopuen samalla pääkaupungissa loistavasti aloittamastaan pankkimiehen urasta, hän oli vastoin tahtoaankin saanut suuren kulttuurihenkilön maineen. Hän ei ollut sitä tavoitellut, päinvastoin; hän kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista yhteiskunnallisista kunniatehtävistä ja huomionosoituksista. Ainoan poikkeuksen tekivät uudenvuoden puheet, joiden pitämisen hän viime vuosina oli ottanut tehtäväkseen. Kun kellot kaupungin vanhan puukirkon tapulissa kahdellatoista lyönnillä olivat ilmoittaneet uuden vuoden alkaneeksi, pankinjohtaja Arponen astui kaupungintalon parvekkeelle ja puhui torille kokoontuneille ihmisille korostaen sitä merkitystä, mikä jokaisella ihmisellä voi olla historian kulussa. jokaisessa meissä saattaa piillä suuren ihmisen mahdollisuus, toteuttakaamme se. Tämä oli hänen sanomansa. Puhetilaisuudessa hänestä oli miellyttävää, että yksityiset kasvot eivät erottuneet torilla tungeksivasta ihmisjoukosta ja hänestä tuntui kuin hän ei olisikaan puhunut juuri tämän kaupungin asukkaille vaan Ihmiselle, mitoiltaan häntä itseään vastaavalle persoonallisuudelle, jonka hän kutsui kanssaan muovaamaan Aikaa, tätä vereksenä, koskemattomana alkavaa vuotta. Tästä ei ole pitkälti sen oivaltamiseen, että Rafael Arponen osoitti itsensä toteuttamisen vaatimuksen vain itselleen; tavalliselle ihmiselle sitä olisi ollut mieletöntä ja julmaa kohdistaa.
    Kaupunki ja sen eri laitokset olisivat mielellään osoittaneet kunnioitustaan pankinjohtaja Arposelle hänen merkkipäivänään, mutta hän oli torjunut sellaisen mahdollisuuden vastenmielisyydellä. Ensin hänen luultiin vain teeskentelevän ja kaupungissa ilmestyvien päivälehtien päätoimittajille hän oli saanut suorastaan suuttua ennen kuin nämä olivat uskoneet, ettei hän tahtonut merkkipäivistään mainittavan myöskään painetussa sanassa. Lopulta asia ymmärrettiin niin, että pankinjohtaja Arposella oli jonkinlainen nuorukaiskompleksi ja että hän yhä viisikymmentävuotiaana katsoi olevansa parhaissa voimissa eikä pitänyt aiheellisella sellaista elämän välitilinpäätöstä, jonka merkkipäivät aina aiheuttavat. Pienimieliset ihmiset, joiden kunnioitukseenkin aina sekaantuu hiven kateutta, näkivät tämän aiheuttavan inhimillisen särön pankinjohtaja Arposen persoonallisuuden kuvaan ja olivat tästä tavallaan mielissään; kaupungin silmäätekevät herrat jopa naureskelivat ohimennen asialle ryyppyseuroissaan. Tosiasia kuitenkin oli, että pankinjohtaja Arposella oli omat suunnitelmansa viisikymmenvuotispäiväänsä varten. Hän ei suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä sen muistamista kohtaan omassa mielessään, sillä hän jakoi mielellään ajan yhteenvetoja ja johtopäätöksiä edellyttäviin jaksoihin, vaikka hän ei pitänytkään viisikymmenvuotispäivää taitteena, josta miehisen elämän kuohuva vuo alkaa laskeutua vanhuuden suvannoksi. Hän oli jo pääkaupungista lähtönsä syyksi ilmoittanut halunsa omistautua pääasiassa luovalle henkiselle työlle ja sanoi leikillisesti näin seuraavansa kiinalaisten viisaiden esimerkkiä, jonka mukaan neljäkymmentä vuotta oli sopiva ikä luopua maailman kilvoittelusta tärkeiden asioiden, mietiskelyn ja viininjuonnin harrastuksen hyväksi. Tähän viittaukseen olisi jonkun muun kohdalla liittynyt hiven surumielisyyttä, mutta pankinjohtaja Arposen tapauksessa se oli tarkoitettu pelkäksi pilaksi; hän tunsi itse asiassa melkoista vastenmielisyyttä toisaalta kiinalaisen elämäntavan hedonismia, toisaalta sen passiivisuutta kohtaan.
    Pankinjohtaja Arponen oli päättänyt jo kauan sitten viettää merkkipäivänsä lähimmässä sukulaispiirissä ja oli kutsunut sitä varten kotiinsa veljensä Mikon ja velipuolensa Laurin, molemmat rouvineen. Niin läheisestä sukulaispiiristä kuin kysymys olikin, olisi seura muodostuva suhteellisen sekavaksi, sillä Mikko oli luonnollisestikin sivistynyt mies ja hänen vaimonsa Astrid, rikkaan suomenruotsalaisen perheen tytär, suorastaan liiankin hienosteleva ja Lauri, vaivoin ylioppilaaksi selviytynyt mies, oli sen sijaan saanut tyytyä johonkin pikkupomon paikkaan Posti- ja Lennätinhallituksen palveluksessa. Velipuoli oli mennyt naimisiin heti kaksikymmentä täytettyään, saanut yhteen menoon neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, joista vanhin poika jo opiskeli yliopistossa, ja kaikesta tästä johtui, että hän oli perheineen joutunut viettämään taloudellisten huolten painamaa elämää. Lauri oli sen lisäksi luonteeltaan tasapainottomampi kuin velipuolensa ja hänen vaimonsa Katri, työn varhain kuluttama perheenäiti, oli aika pahansisuinen. Laurin ja hänen vaimonsa käytös ei kuitenkaan häirinnyt Rafael Arposen mieltä, sillä hän piti asiallisena suhtautua heidän omituisuuteensa hyväntahtoisesti. Joka tapauksessa hän halusi nähdä vierainaan sekä täysiverisen veljensä että velipuolensa voidakseen samalla palauttaa mahdollisimman täydellisenä ympärilleen lapsuudenkotinsa tunnelman. Hän oli näet saanut valmiiksi henkilökohtaisen, intiimissä äänensävyssä liikkuvan muistelmateoksen, jossa veljesten lapsuudenkodin ja varsinkin heidän isänsä, J. Arposen, kuvauksella oli keskeinen osuus. Esittelemällä veljilleen uuden teoksensa henkilökohtaisesti hän tunsi voivansa lahjoittaa heille kappaleen kallisarvoista menneisyyttä, jonka ihmisen lyhyt muisti muuten niin helposti unohtaa, ja samalla he voisivat mennyttä aikaa muistellen kunnioittaa isänsä muistoa. Niin suuri merkitys kuin J. Arposella olikin ollut Suomessa vuosisadan alun henkiselle ja yhteiskunnalliselle elämälle, oli hänen nimensä melkein tyystin unohtunut eikä nykyisin ilmestyvissä hakuteoksissa tai historiallisissa tutkielmissa häntä edes mainittu. Tämä seikka oli aiheuttanut pankinjohtaja Arposelle vilpitöntä mielipahaa ja hän katsoi tehtäväkseen osoittaa kansakunnalle isänsä persoonallisuuden ja työn arvon ja pelastaa samalla jälkeen tuleville sukupolville suuren esikuvan.
    Kirjeessään Mikolle Rafael Arponen oli vihjannut, että tämä ja Astrid voisivat saapua jo vuorokautta aikaisemmin kuin Lauri vaimoineen; näin täysiverisille veljeksille tarjoutuisi tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun ja muisteluun. Pidän suuressa arvossa sitä, että me kaksi, jotka käsittääkseni tänä pintapuolisuuden aikana kumpikin sarallamme olemme koonneet suuren tiedollisen ja sivistyksellisen pääoman, saamme älykkäiden miesten tapaan vaihtaa ajatuksia valistuneessa keskustelussa. Humanismi ilman sitä empiirisen tiedon pohjaa, jonka sinä hallitset, on tietysti vain korea kuori, mutta ehkä minunkin vaatimattomat käsitykseni historian kulusta ja kulttuurin kehityksestä voivat tarjota Sinulle jonkin inhimillisen ulottuvaisuuden maailmankuvaasi. Käytän tässä sanaa 'inhimillinen' sen henkisessä ja syvästi mystillisessä merkityksessä. Tämän Mikolle osoitetun kirjeen kohdan muovaamiseen Rafael Arponen oli uhrannut paljon aikaa. Hän tahtoi merkkipäivänsä seremonioissa alusta asti noudattaa mahdollisimman suurta tyylipuhtautta ja kohotti samalla kutsukirjeensä mainitulla kohdalla veljellisen tapaamisen arkipäiväisen vähäpätöisyyden yläpuolelle. Kaikessa ylevämielisyydessä sisältyi kohtaan kuitenkin pieni vihje siitä, että velipuoli, Lauri, ei ehkä kykenisi kohoamaan sille henkiselle kanssakäymisen tasolle, jota täysveriset veljekset pitivät tavoitteenaan ja että hänen kutsumisensa oli Rafaelille pikemmin velvollisuus kuin ilo.
    Mikko oli vastannut kirjekortilla, jonka asiallinen sisältö ei ollut ollenkaan verrattavissa Rafaelin kirjeen viimeisteltyyn muotoon, mutta tärkeintähän oli, että vastaus kutsuun oli myönteinen. Rafael Arposen viisikymmenvuotispäivä sattui lauantaiksi ja perjantaina iltapäivällä vyöryi hänen talonsa portille uudenmallinen musta De Soto ja Rafael, joka istui olohuoneessa kirjansa käsikirjoitusta selaillen, havahtui autontorven hienovaraiseen törähdykseen. Vilkaistuaan ikkunasta ulos hän siirtyi rauhallisesti olohuonetta hallitsevan tammisen barokkikaapin luo, sijoitti käsikirjoituksen sen erääseen laatikkoon, jonka hän lukitsi, pani avaimen liivinsä vasemmanpuoleiseen alataskuun ja meni sitten vähääkään kiirehtimättä ulos. Valmistuakseen juhlan tunnelmaan hän oli jäänyt koko päiväksi pois toimestaan ja kun hän astui pihan yli, ilmensivät kaikki hänen liikkeensä syvää mielenrauhaa ja itselleen riittävää varmuutta.

...