Kustannusvuosi: 1963
Kustantaja: Wsoy, Porvoo
Sivuja: 178
ISBN:


Pentti Holapan teos täydentää ja laventaa sitä kuvaa, jonka Aale Tynni suomennosvalikoimallaan "Tulisen järjen aika" antoi tämän vuosisadan ranskalaisen modernismista - ja modernismin vanhoista kirjallisista perinteistä. Holappa esittelee kokoelmassaan ensi sijassa prosaisteja, mutta kutoo ympärille monipuolisen kuvan Ranskan sodanjälkeisestä kirjailija-, kustantaja- ja elokuvamaailmasta.

Varsin mielenkiintoinen on esitys Editions de Minuit'n kustannustoiminnasta, joka vstarintaliikkeestä lähteneenä on valtaamassa nyt asemaa eurooppalaisena kustannusliikkeenä. Modernin kaunokirjallisuuden saama levikki Ranskassa on varsin kunnioitettava ja pystyy tekemään pienehkön kustannusliikkeen melkoisen vakavaraiseksi.

Pentti Holappa käsittelee teoksessaan myös elokuvaa. Luis Bunuelista, "Viridianan" kuuluisasta ohjaajasta hän on kirjoittanut mainion esseen ja tarkastelee Robbe-Grillet'n yhteydessä mm. suurta huomiota herättänyttä menestysfilmiä "Viime vuonna Marienbadissa".

Tuntosarvilla on hieno, älykkäästi kirjoitettu teos, joka varmaan löytää lukijansa - siksi ajankohtaisia ja meilläkin lehdistössä paljon pohdittuja kysymyksiä siinä käsitellään.
(takakannen kansi)



Lukunäyte (ss. 173-179):

Jälkikirjoitus

Harvat kirjallisuuden henkilöt ovat alkaneet viihtyä muistissani yhtä nopeasti kuin Francis Pongen esittelemä äyriäinen, jolle suomeksi ei taida olla ihan täsmällistä nimeä. Ranskaksi hän on crevette, ruotsiksi räka. Voileipäpöydässä hänellä on kunniapaikka, perattuna säilykepurkissa monien veljiensä lomassa tai heidän kanssaan kuorineen päivineen kasapäisellä lautasella. Jälkimmäisessä ympäristössä voi perehtyä myös äyriäisen tuntosarviin, jotka itsepäisesti ojentuvat kohti tuntematonta, vaikka punainen keitinkuolema on lahjoittanut hänelle sisäisen rauhan.
    Pongen runosankari on kuitenkin väriltään harmaa, ehkä hiukan läpikuultava; hän asuu yhä kallionkolossa, jota merivirrat alinomaa huuhtovat, ja sieltä hän lähtee tutkimusmatkoille aseistuksenaan vain tuntosarvet; ne ovat liian pitkät, niitä on liian paljon, hän kompastelee niihin yhtenään.
    Pienen meriäyriäisen ainoa teko vaaran hetkellä on nopea hyppy, huima kaari sen omaan kokoon nähden, mitätön vainoajan voimille. Jos hälytys oli väärä, jos äyriäinen vielä on, hän palaa takaisin vaaranalaiselle paikalle. Turha moittia häntä huonomuistiseksi. Äyriäisen ei kannata oppia koettelemuksista, mikään kallionkolo ei ole hänelle turvallinen.
    Tämän kirjan nimeä ei ole lainattu äyriäiseltä, mutta siinä on lupa nähdä kunnianosoitus, hommage à la crevette. Ennen muuta ajattelen äyriäistä kuitenkin sen tähden, että hän on minusta miellyttävä. En haluaisi lukea tätä tuttavuutta pelkästään Pongen ansioksi. Hän vain esitteli meidät. mutta olisiko hän voinut tehdä sitä, jos äyriäistä ei olisi ollut, tai jos ei minua.
    Oiva tilaisuus sanoa, että Ponge on järjestänyt kohtauspaikan äyriäiselle ja minulle. Annetaan kuvan viedä ja näin ollaan jo Reverdyn ajatuksissa. Epäilen sentään Pongea melkoiseksi silmänkääntäjäksi. Hän tässä puhuu; äyriäinen ja minä olemme ihan hiljaa, vaikka muuta luulemme. Ei taida olla oikein terveellistä, että runoilija antaa aiheelleen ja lukijalleen näin paljon itsetuntoa, varsinkaan lukijalleen. Äyriäinen ei ole korskea.
    Tiedän, että jotkut ihmiset eivät tahdo myöntää eläimille oikeutta sieluun ja missään tapauksessa he eivät viihdy sielukkaitten eläinten lähettyvillä. Tässä törmään vierassieluisuuden ongelmaan. Eläytymisyritys ei selvitä minulle, vaativatko nämä henkilöt laji- vai arvoeron säilyttämistä, vai molempia. Reverdyn sanaan voisin kyllä turvautua, hänen mietelmäänsä: »On totta, että ihminen on eläintä etevämpi, ihmisenä, mutta ei eläimenä.»
    Tuohon suuntaan minun ei silti pitänyt pyrkiä. Aioin ehdottaa, että tuntosarvet siirrettäisiin Reverdyn ja Bonnefbyn otsaan, niin päästäisiin ihmisten seuraan, vaikkakin vain runoilijoitten. Se on heti sanottava, että Reverdyä ei tule kuvitella äyriäisen näköiseksi. Häntä pidettiin levottomana, mutta kuvista päätellen hän oli ruumiikas mies, muistutti pikemminkin etanaa. Tästäkin eläimestä Ponge on ehtinyt runoilla. Myös etanalla on tuntosarvet, kömpelöt tosin, sauvamaiset; joku voisi väittää, että ne sojottavat iloisesti poudalla. Reverdyn kuvaan sauvat eivät oikein sovi, mutta etanan vartalo kylläkin ja sen kirkas lima, josta Ponge sanoo, että se saa ilmaista yhtä hyvin ylpeyttä kuin vihaa. Reverdyn tuntosarvet huojuivat kiihkeästi, mutta kun ne kohtasivat vieraan esineen, kun ne ilmoittivat vaaran, niin kömpelö ruumis ei pystynyt ponnahdukseen; se eritti ainetta, joka kertoi pelon ja vihan, toivon ja harvinaisen tasapainon. Lima valui pitkään kirkkaana, kunnes se äkisti muuttui punaiseksi, punaisenruskeaksi, ruosteenväriseksi. Se oli pelkkää huutoa, oudostuttavaa käyttäytymistä.
    Yves Bonnefoysta minulla on kuva, jossa hän istuu hämähäkkituolissa. (Vältän kiusauksen enkä lisää tätä eläimistöä.) Runoilijan käsivarret ovat ristissä kyynärpäitä myöten, polvet ovat hiukan koukussa; kaikki raajat pyrkivät siis taittumaan vartaloa vasten. Vain katse suuntautuu ulospäin, se on keskittynyt, tavoittaa. ja silmien yläpuolelta ojentuvat pitkät, herkästi värisevät tuntosarvet, jotka kokevat tapahtuman, liikkeen ja murtumisen, kiinteältäkin näyttävässä aineessa.
    Tuntosarvet yhdistävät siis kolmea edellä mainittua runoilijaa, samoin se, että he eivät pyydä muuta aseistusta. Nuo elimet olisivat mukavat olemassa, jos asuisi rauhallisessa puutarhassa, ystävällisten kasvien keskellä, linnunlaulussa, ja jos siellä vierailisi vain viisauden tyynnyttämiä ihmisiä. Ajatus on sellaisenaan mahdoton, sillä tuntosarville rauhallisinkin puutarha olisi alinomaista kohinaa ja merivirtoja, kosketeltava pensas leimahtaisi liekkiin ja puhuisi. Se olisi paikka, jossa Reverdyn, Pongen ja Bonnefoyn runot tapahtuvat.
    Tuntosarvet ovat huonot rakennusvälineet, ainakin vaateliaat rakentajan kannalta, koska ne ilmoittavat kaiken materiaalin hajoavaksi. Kirjallisen ohjelman niillä sentään voisi koota. Tässä tulee näkyviin Bonnefoyn ajatuksen tosiperäisyys; kiinteätä on vain se, millä ei ole todellista olemassaoloa, esimerkiksi kirjallisuuden opit. Kuin kirjallista ohjelmaa varten Nathalie Sarraute on lahjoittanut romaanihenkilölleen, saiturin tyttärelle, tuntosarvet. Sarrautella on muitakin yhtymäkohtia kolmeen mainittuun runoilijaan. Häneen vedoten lyyrikkojen ja prosaistien välinen tehtävänjako voitaisiin oikeastaan määritellä aika yllättävästi.
    Sarraute havaitsee ihmisissä sen liikkeen ja murtumisen, hajoavan substanssin, jonka Reverdy ja ennen muuta Bonnefoy ovat osoittaneet ulkomaailman materiaaliksi. Romaanikirjailijatar seurailee sisäisiä varjoja ja virtoja, niiden äkkinäisiä yhtymäkohtia, nimettömiä psykologisia tilanteita. Henkilöt ja kulissit ovat hänelle tekosyitä, niin romaanin tunnusmerkkejä kuin ne ovatkin. Ihmisten sisäiset tilanteet, toisiaan seuraavat hetket, ovat Sarrautelle ilmentymiä, kieltä sanan laajassa merkityksessä, kuten ilmiöt ja aine Bonnefoylle, kuten nimetön liike, jolle Reverdy sommitteli huojuvia kehyksiä.
    Romaanikirjailija siis omistautuu sisäisille olosuhteille, subjektiivisille kokemuksille, runoilijat tutkivat ulkomaailmaa, yleisimpiä periaatteita, he lähestyvät »puhdasta ajattelua». Tämä on täydessä ristiriidassa niitten määrittelyjen kanssa, joita proosasta ja runoudesta tavallisesti annetaan. Sanotaanhan, että runoilija kertoo yksityisistä asioistaan, prosaisti sen sijaan on melkein sosiaalivirkamies, joka huoltaa kansansielua. Pitäisi vain saada varmuus siitä, että Sarraute on luonteenomainen prosaisti, mutta kuka sen voisi taata. Eikö kunnia pikemminkin kuulu Butorille, jonka käteen on helppo kuvitella muurauslasta, niin määrätietoisesti hän uurastaa.
    Kuitenkin Butor »Asteissa» on rakentanut nimenomaan kuvitteellista kokonaisuutta, romaania, ja tutkinut samalla sen rakentumista. Yhteiskunnallista, yksilön ulkopuolista todistusaineistoa Butor ei keräile eikä tarjoa. Ei myöskään Robbe-Grillet, joka omalla tavallaan muistuttaa lyyrikoita enemmän kuin Sarraute. Siinä ulkoisessa tilassa, josta sisäinen kokemus on hajottanut ajan ja joukon muita kokoavia periaatteita (tuntosarvet sen tekivät), Robbe-Grillet sommittelee uusia kokonaisuuksia, uusia tilanteita, ja tutkii tällä kokeellisella menetelmällä, mistä aineista maailma on tehty. Tuntemukset niiden välittömässä olemassaolossa eivät häntä kiinnosta ollenkaan samalla tavalla kuin Sarrautea.
    Jos ei olisi muita romaanikirjailijoita kuin Butor ja Robbe-Grillet, voisi tietysti väittää, että prosaistit rakentavat, lyyrikot hajottavat. On kuitenkin olemassa esimerkiksi Beckett, joka on yhtä hyvin puhdas ajattelija kuin kuka hyvänsä lyyrikko, koska hän tarvitsee tavattoman vähän havaintoaineistoa ajatuskehittelynsä tueksi. ja mikään materiaali ei ole kyllin kiinteää myöskään Beckettin ajattelun esteeksi.
    On lopulta hyvin ymmärrettävää, että monet nykykirjailijat kieltäytyvät määrittelemästä proosan ja runouden eroa. Näin menettelee esimerkiksi Yves Berger, nuori kirjailija, joka haluaa pelastaa oman tuotantonsa huojuvalta pohjalta puhtaaseen kuvitteellisuuteen. Hänen valintansa osoittaa järjestyksenrakkautta, sillä jos romaanille annetaan jokin tehtävä, jos sen ja inhimillisten olosuhteiden välille määritellään jokin yhteys, voidaan aina sanoa, että se palvelee huonosti tai sijaitsee väärässä paikassa. Mutta mistä kuvitelmat saisivat aineistonsa, elleivät ne saa sitä aistimuksista, aistitusta maailmasta. Tämä lainasuhde ja vertailumahdollisuus myönnetään kätketysti, kun sanotaan, että jokin kirjan antama tilanne on hyvin tai huonosti kuviteltu. Pidemmälle ei puhtaimpaankaan kirjallisuuteen voi paeta.
    Minusta tuntuu, että romaaneihin ja runoihin ei voi olla tyytyväinen. Jos ne onnistuvat yhtäällä, ne kärsivät toisaalla musertavia tappioita. Albert Camus olisi kai sanonut, että ainakin voi pyrkiä tiettyyn suuntaan. Hänkin oli sitä mieltä että vain ideat ovat kestäviä, mutta ei pitänyt niiden valheellisuutta sillä todistettuna.
    Ehkä voisi arvella, että taide, kirjallisuus mukaanluettuna. vastaa täsmällisimmin muuta havaittavaa olemassaoloa, jos se epäonnistuu usein, melkein aina. Sellaisen taiteen kanssa on miellyttävintä seurustella. Taide, joka uskottelee olevansa kaunista tai muuten rikkeetöntä, on tietysti sietämätöntä. jos runo tai romaani on yritetty tehdä ennen muuta moitteettomaksi, silloin sen välittämään kutsuun kannattaa tuskin vastata.