Kustannusvuosi: 1954
Kustantaja: Wsoy, Porvoo, Helsinki, Juva
Sivuja: 264
ISBN: 951-0-16416-X


Pentti Holapan voimakas proosakieli on muistissa hänen novellikokoelmastaan »Peikkokuninkaat» (1952). »Yksinäiset» on helsinkiläisromaani, se on - kuten nimikin sanoo kuvaus kaupungin asukkaiden sisäisestä yksinäisyydestä.

Päähenkilö, kirjakauppias Koteloinen koettaa hakeutua ihmisten luo, mutta saa havaita, että näillä kullakin on oma kohtalonsa, oma yksinäisyytensä. Rakkaus liittää hänet joksikin aikaa nuoreen ja itsenäiseen Railiin, mutta kumpikaan heistä ei voi eikä pohjimmaltaan haluakaan luopua yksinäisyydestään. Muutamat värikkäästi luonnehditut sivuhenkilöt - ennen kaikkea lasimestarin vaimo ja hänen vajaaälyinen poikansa, jonka onnellisen tietämättömyyden taustaa vasten päähenkilöitten tragedia kärjistyy - täydentävät kuvaa kukin omalla tavallaan. Helsinki, näitten yksinäisten ihmisten yhteinen koti, katuineen ja puistoineen, merenrantoineen ja lähisaarineen on tapahtumien havainnollisena ja kerronnan kannalta kiitollisena taustana.

Holapan illuusioton, objektiivinen kertojanasenne, hänen hallitut äänenpainonsa ja hiottu sanontansa osoittavat hänen saavuttaneen proosan alalla merkittävän valmiuden.
(takakannen teksti)



Arvosteluja:

H. A. Työkansan Sanomat 21.11.1954
Jörn Donner Nya Pressen 10.11.1954
Toini Havu Helsingin Sanomat 17.10.1954
Rafael Koskimies Uusi Suomi 28.10.1954
[Aarne Laurila] Suomen Sosialidemokraatti 24.10.1954
Kaarina Ruohtula Aamulehti 16.12.1954
[Maija Savutie] Vapaa Sana 24.10.1954
Lars Hamberg Finsk Tidskrift 1955 s. 347
Lauri Honko Ylioppilaslehti 12.11.1954
Pekka Lounela Suomalainen Suomi 1954 s. 561
Pekka Mattila Valvoja 1954 s. 325
[Heidi Parland] Nya Argus 1955 s. 119


Lukunäyte (ss. 7-15):

    Yhdeksän kuukautta sitten tapasin ensimmäisen kerran Tarjan, lasimestarin vaimon, ja hänen pikku poikansa Tanelin.
    Kesäkuu oli alullaan ja kaupunkini oli verhonnut kevyt vihreä. Kaduilla soljui leuto merituuli kirpeää suolantuoksua kantaen. Palasin parantolasta huhtikuun lopussa ja näin parahiksi melskeisen vapunaaton, jolloin nuoret humalaisina valloittivat kaupungin lauluin, paperiviuhkoin ja serpentiinein. Olen itse menneinä vuosina elänyt mukana tuossa riemussa ja toisinaan kaipaan niitä aikoja. Olen juopunut savuisissa ravintoloissa, tanssinut kaduilla ja laulanut ja rakastanut hamaan aamuun. Tänä ainoana vuoden päivänä uskaltavat kaupunkini nuoret kaiken, mikä heiltä muuten on kiellettyä. Huhtikuun viimeinen ja toukokuun ensimmäinen yö on pyhitetty kapinalle ja hävetty, kesytön luonto saa vallan. Lähtiessään iltakävelylle näkevät kaupungin vanhukset viatonta remua kadunkulmissa. Muuta he eivät näe, eivätkä tahdo nähdä - ja he hymyilevät suvaitsevasti ja sanovat: Mekin olimme nuoria. Muistamme sen. - Mutta he eivät muista. Ja nuoret alistuvat pian. Jo kahden päivän kuluttua he kulkevat harmaina ja hiljaisina samoja katuja. He tajuavat vain vihjeenä ihonalaisen värinän lähimmäisissään ja tyytyvät silmien pikaiseen leimahdukseen kevään hämärissä.
    Tämän kaiken olen kokenut menneinä vuosina ja toisinaan kaipaan niitä aikoja. Mutta tänä keväänä olin vieras ja paha silmäni näki kielletyn onnettomuuden vastaantulijain katseessa. Näin ahdistetun, jo kuolevan eläimen nuorten porvareitten silmissä ja näkemästäni valmistin itselleni hiljaisen ilon, jolle en kaivannut jakajaa. Olinhan palannut Helsinkiin toisesta maailmasta ja tämä kaupunki oli minulle vieraampi kuin koskaan ennen. Tämä viisaus on sekä avaruutta että ymmärryksen puutetta, mutta mitäpä siitä. Hymyilkäämme näille orjuutetuille, näille olemustaan säikkyville. Hymyilkäämme ja pysykäämme etäällä. Me muukalaiset.
    Lähtiessäni kävelemään varhaiseen vappuaamuun tapasin kadut autioina ja tahriintuneiden paperinjätteiden peitossa. Ja lehdenkantajat työnsivät taakkojaan louskuvissa lastenvaunuissa. He olivat vanhoja mummoja, kumaraselkäisiä ja katkerasilmäisiä. Koko ruumistaan punnertaen he retkauttivat sanomalehtipinkan vaunuista maahan ja katosivat porraskäytävien pimentoihin kylki väärässä. Linttaisten korkojen kopina seurasi heitä uskollisesti. Muuten kadut olivat autiot ja pian sen jälkeen tulivat kadunlakaisijat ja korjasivat pois juhlan merkit. Päivällä kiersivät kaupunkia työväenpuolueitten kulkueet, jotka laillisina ja säännönmukaisesti toistuvina ovat poliittista ilveilyä.
    Tätä rataa raukesi kielletty vimma. Kevät tuli kaupunkiini hiljaisin askelin, merituuli olkapäillään.
    Käytin aikani hyvin. Vietin tyyniä jumalallisia päiviä. Eikö tyyneys ole jumalallista. Ennen kaikkea tuli minun huolehtia terveydestäni ja käsitin hyvin, että se riitti yhden ihmisen tehtäväksi. Joskus keskipäivällä oleilin kaupassa ja palvelin asiakkaita, mutta en antanut tämän työn rasittaa itseäni. Saatoinhan luottaa neiti Riukuun, jolle hänen nimensä ei tehnyt oikeutta. Hän oli myymälänhoitajani. Hän oli ylitse pursuava naisihminen sekä ruumiinrakenteen että äänen puolesta. Hänen suvaitsevaisuutensa oli suuri. Hän hyväksyi jumalan, kirkon, valtion, edistyksen, perinteet ja vapauden. Minua hämmästytti, että hän selvisi tästä kaikesta ilman ainoaakaan paradoksia. Työnantajana olin häneen tyytyväinen. Hänelle oli uskollisuus itsestään selvä hyve kuten eräille siveellisyys. Hän oli apulaisena kirjakaupassa jo isäni eläessä ja kun puolitoista vuotta sitten sairastuin, otti hän ilman muuta huolehtiakseen liikkeen hoidosta. Päivällistunteja ajatellen täytyi hänen avukseen kuitenkin palkata apulainen, mutta nyt kun minä kykenin auttamaan, vapautui liikkeen talous tästä rasituksesta.
    Joutoaikani vietin puolihorroksessa: luin, vaeltelin kaduilla ja istuskelin kahviloissa. Korviani hyväili ihmisäänten etäinen virta, johon äkkijyrkät sanat eivät luoneet karikoita. Niihin aikoihin etsin ihmisten etäistä läheisyyttä - kanssakäymistä, joka noudattaa muukalaisen lakia.
    Opin uudella tavalla tuntemaan puistot, kadut ja merenrannat. Vetelehdin satama-alueilla kuten viaton auringonpalvoja ja keräilin salaisuuksia. Tein monesta lähimmäisestä ystäväni hänen luvattaan. Tunsin Kööpenhaminaan ja Tukholmaan säännöllisin vuoroin kulkevat matkustajalaivat, seurasin niitten hiljaista satamaelämää ja näin laivamiesten lähtevän vaellukselleen kaupunkiin maltittomin askeIin. Näin heidän palaavan saattajiensa seurassa: nuorten tyttöjen, jotka vihkiytyivät kevytmieliseen onneensa ja onnettomuuteensa urheasti kuin Kartagon sankarittaret - mitään säästämättä. Tiesin hiilisatamien karkeat tavat ja ihailin nostokurkien uutteruutta ja niitten teräsjäsenten järeää voimaa.
    Kaupunkini avarilla rantateillä vietin ylellisen juhlan hetkiä purjeitten leikatessa meren sinistä vaatetta ja auringon kisatessa vanhojen linnoitusten muureilla. Merilokit kiroilivat iloaan ja kuvioivat taivaan viipyvin, laajakaarisin radoin. Oli myös päiviä, jolloin tuuli kuroi rannan. vaahtopitsein. Pilvet se saattoi huikeaan laukkaan puunlatvojen tasalla ja ranta levitti rintansa vihamieliseen hyväilyyn voimastaan tietoisena.
    Mutta myrskypäiviä seurasi pian pouta: sininen ja kulta satoivat kaupungin ylle taivaan kaikilta ääriltä. Tähtitorninmäeltä hyväili katseeni kaupungin valkoista julkisivua, jossa ikkunoitten neliöt leiskuivat aurinkoa ja naurua. Uspenskin katedraalin muuri kohosi oikealla kuin kärsimyksen haava tässä rintamassa
    Näin soluivat päivät ohitseni kuten pilvet ylläni, kevyesti, tuulen saattamina. Sain muutamia ystäviä, joille olin tärkeä, mutta joihin itse en ollut sidottu. Yksi heistä oli maalari Sierikivi. En kunnioittanut häntä: en ihmisenä enkä taiteilijana, mutta hänen täydellinen surkeutensa miellytti pahaa silmääni. Hän viihtyi Kaivopuiston kallioilla ja kun kävelytietä verkkaan lähestyin häntä, piristi hän maisemaa kuin likapilkku valkoista pintaa.
    - Mikä surkea sää, huusi hän jo kaukaa. - ja mikseivät ihmiset pidä lapsiaan sisällä tai miksi eivät valvo niitten käytöstä. Kunnon ihminen ei saa olla niiltä rauhassa edes julkisilla paikoilla.
    - Mitä maalaatte, kysyin.
    - Tämä on surkea työ, tuuskahti hän. - Otin sen esiin vain sivumennen. Se ei ole läheskään valmis. Jätin sen kesken vuosi sitten. Mutta siinä on ideaa. Vannon, siinä on ideaa. Siitä tulee vielä hyvä juttu. Vaikka tämä on kyllä hukkaan heitettyä aikaa. Ei sitä kukaan osta. Parempi olisi ryhtyä lankkumaalariksi. Maalaanhan joutessani, mitäs tässä muutakaan.
    Mutta maalariystäväni miellytti vain pahaa silmääni. Myönnän nyt, että käytin häntä kilpenäni. Ajatellessani häntä ei minim ollut vaikea torjua ihmisten kaipuuta. Mutta samaan aikaan petin itseäni. Oli niitä, joita rakastin. Oli niitä, joiden annoin lipua ohi silmieni äänettömyydessä jännittyvä vaitiolo vanavedessään. Oli unia, jotka aamulla muistin, mutta joille käänsin selkäni. Oli mielikuvia, jotka seurasivat minua ja alkoivat elää ja hengittää askelissani. ja sisäinen tuuli kasvoi minussa päivien lämmetessä ja se värisytti ihoani kuten merta sen pohjavetten salainen liike.
    Tässä kevään himmeässä loisteessa eivät hetket erottuneet toisistaan, vaan sulautuivat jänteväksi kaareksi, jota myöten aurinko lipui yhä korkeammalle. Satuin eräänä kesäkuun alkupäivänä kulkemaan Kaisaniemen puistossa. Tulin Eläintarhasta lahden rantaa seurailevaa tietä vanhan ravintolan ohi. Ryhmyrunkoiset lehmukset riiputtivat tahmeita lehtiään tien yllä ja loivat jalkoihini hitaasti huojuvia varjoja. Vastaani tuli perheenäitejä lastenvaunuja työntäen ja nuoria ihmisiä olemisen nautinnossa uupuvin silmin. Lähellä suihkukaivoa pysähdyin. Penkillä altaan vieressä istui yksinäinen nainen. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen sammalenvihreä puku. Oikea käsi nojasi penkin selustaan ja taittui sen päättyessä kämmenpohjasta. Toinen käsi lepäsi helmassa. Pää oli taipunut taaksepäin ja runsas musta tukka valui naisen olkapäille ja penkin selustalle. Auringossa kiilsivät kasvot kuin väritön antiikin naamio umpeenmuuratuin silmäluomin.
    Hänen edessään hietikolla leikki noin kahdeksanvuotias poikanen suurella punaisella kumipallolla. Pompotti sitä innostuksen vallassa, heitti sitä kömpelösti ja jäi seuraamaan sen kulkua ihmetystä hehkuen. Näin ettei leikkikalu ollut pojalle kuollut kappale, vaan eläin. Pomppivan liikkeen vaimetessa hän syöksyi pallon kimppuun ja kietoutui sen ympärille kaksin käsin estääkseen uhkaavan paon. - Idiootti, ajattelin ja jäin uteliaisuuttani häpeämättä seuraamaan pojan puuhia. Hänen kulmansa olivat voimakkaat, samoin poskipäät. Iho oli kirkas ja kasvoissa oli muutenkin jonkinlaista raskasta kauneutta, mutta sen rikkoi luonnottoman voimakkaasti kehittynyt, paksuhuulinen suu. Suun ansiosta hallitsi pojan ilmeitä aistillisuus, joka on harvinainen tuon ikäisille lapsille. Hän katsoi palloa pyyteen vallassa, hyväillen ja vaatien vastausta hyväilyynsä. Kaikki hänen liikkeensä olivat intohimoisia. Värisevät kädet hyväilivät punaista kumipintaa kuin elävää ihoa, vuoroin kiihtyen, vuoroin raueten. Poika istuutui hietikolle pallo sylissään, painoi poskensa sen pintaa vasten ja vaipui pitkään liikkumattomuuteen. Tuon tuostakin hän päästi lyhyitä, kimeitä huudahduksia.
    Arvasin naisen pojan äidiksi, vaikka minua ihmetytti, ettei hän välittänyt lapsen äännähtelystä. Vaikka kenties hänen suupielessään liikahti pieni tympeyden väre. Nainen oli vähän päälle kolmenkymmenen ja hänellä oli täyteläinen, komea vartalo.
    Poika nousi seisomaan ja laski pallon maahan pettynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli äitinsä eteen, äännähti pari kertaa: Äiti, heikosti ja pyytäen, mutta kun ei saanut vastausta, kääntyi hän pois. Pettymys painoi koko hänen vartalonsa kumaraan. Sitten hänen silmiinsä sattui loistava vesisuihku, joka kohosi korkealle lammikon keskellä ja laskeutui alas välkkyvänä siltana särkyvään vedenpintaan. Ilo syttyi jälleen hänen idiootinsilmiinsä ja arvelematta sen enempää, hän syöksyi rautalangan yli ja pensaitten ohi altaan reunustalle, alkoi juosta sitä pitkin ilosta huudahdellen ja heilutellen kaiken aikaa käsiään vesisuihkua kohti.
    Nainen käännähti ja ponnahti pystyyn. Poika oli jo kaukana altaan äärellä. - Taneli, hän huusi pidätellen ääntään, joka oli kauhun ja kiihkon täyttämä.
    Juuri tällaisissa tilanteissa oli tapani varastautua ihmisten elämään: huomaamatta, sattuman tuomana. Olin saanut siinä niin paljon harjoitusta, että käyttäydyin nytkin täysin harkitusti. Sieppasin pallon maasta ja hypähdin altaan reunalle.
    - Taneli, huusin. - Onko tämä sinun pallosi?
    Poika kääntyi ja jäi ihmetellen katsomaan tutun pallon ja oudon minäni välistä yllättävää yhteyttä.
    - Jos tämä on sinun, tule hakemaan.
    Taneli epäröi hetken, mutta alkoi sitten lähestyä minua vierastaen, silmät ulkonevain kulmain alta vinosti pälyen. Tultuaan metrin etäisyydelle hän pysähtyi ja vierauden voittaminen näytti käyvän ylivoimaiseksi. Kumarruin ja hymyilin - Tämä on sinun pallosi. Ota se.
    Kuin räjähdyksen loimuna lehahti hymy hänen kasvoilleen silmien iiriksistä suun poimuihin asti. Kasvojen muutos oli niin täydellinen, että minä jäin katsomaan sitä hetken taiottuna ja mielessäni liikahti kummallinen levottomuuden ja onnen tunne. Vielä nytkin piirtyvät pojan kasvot eteeni säteilevinä ja autuaina. Tämä pieni välikohtaus oli ihme, joka luo valoaan koko menneen kesäni ylle.

...