Kustannusvuosi: 1990
Kustantaja: Wsoy, Porvoo, Helsinki, Juva
Sivuja: 264 s.
ISBN: 951-0-16416-X


Arvosteluita:

---

Lukunäyte (ss. 7-11):


On tammikuun toinen päivä, leuto sää, ei pakkasta, ei tuulta, vuosi 1989 on alkanut. Elokuun 11. päivä täytän 62 vuotta. Olen leijona.
    Kaksitoista ja puoli vuotta omistin vanhojen kirjojen kauppaa parin sadan metrin päässä asunnoltani. Nyt se on myyty uudelle omistajalle. Tämä on toisenlainen päivä, vähemmän tekosyitä.
    Aamulla heräsin pitkän ja suhteellisen rauhallisesti nukutun yön jälkeen. Muistin hatarasti joitakin unia ja arvioin, että olin käyttäytynyt niissä typerästi. Olin yrittänyt olla henkevä.
    Muuten tuntui siltä, että tästä saattaisi tulla onnellinen päivä, ainakin melkein onnellinen, kivuton.
    En tiedä, missä käänteessä ahdistus iski kyntensä hermojärjestelmääni. Tai jos tiedän, en tunnusta.
    Tiedän, mutta en tunnusta, vaikka kirjoittavan ihmisen pitäisi olla vähän muita rehellisempi, sillä rehellisyys on eräs hänen myyntiartikkelinsa, ainakin rehellisyyden teeskentely. Rehelliset tunnustuskirjat on luettava tämän tiedon valossa.
    Hoidin virallisia asioita puhelimitse, kävin pankissa ja ruokaostoksilla. Huomasin ärtyväni helposti vähäisistä vastoinkäymisistä. Pidättelin itseäni, mutta kaksi kertaa myöhästyin. Aiheutin mielipahaa, sietämätön ihminen.
Muistelen, mutta en kirjoita muistelmia.
Sen tähden aloitan tästä päivästä.
    Raportoin: Biosfääri järkkyy. Elämän kemiallinen prosessi jatkuu silti vaikka häiriintyneenä. Kasveja ja eläimiä syntyy ja kuolee, ihmisiä muiden mukana. Luulen olevani ihminen.
    Viime vuonna menetin paljon, monia, jopa ystäviä. Tänä vuonna vielä useampia. Olen siinä iässä. Kaikki, jotka menetin, eivät kuolleet.
    Muistelen enimmäkseen ulkomaanmatkoja ja saan aiheita kirjoittamiselle. Tuntuu tähdelliseltä herätä aamuisin. Näen vuoteesta kirjoituspöydän. Siellä työ odottaa. En nukkunut suotta. Kirjoittaminen on minun ammattini. Minun ei tarvitse kysellä, onko joku kiinnostunut matkoistani. Kirjoitan.
    Ei pitäisi matkustaa, jos ei kestä yksinäisyyttä. Päivärutiinista irrotessaan joutuu armottomaan seuraan itsensä kanssa. Vaikka voidaan tämäkin synkeä vaihtoehto väistää. Rikkaitten maitten keskituloisille myydään seuramatkoja, rikkaille - jos elokuviin ja tvohjelmiin on uskomista - pukujuhlia, iltoja pelikasinoilla, maksettuja seuralaisia.
    Yhden surkeimmista matkoistani tein pari vuotta sitten Lissaboniin, rakastettavaan ja jännittävään kaupunkiin. Kuvittelen, että onnellisten ihmisten on siellä hyvä olla ja iloita. Minä olin onneton.
    Juuri ennen matkaani olin saanut kolauksen, jollaisesta ei välttämättä toivu. Minulta oli evätty onni, joka olisi ollut mahdollinen vain ihmeenä, mutta josta olin uneksinut niin kauan ja niin keskittyneesti, että se oli muuttunut elinehdoksi - mutta ehdolliseksi elinehdoksi, koska yhä elän.
    Pakenin.
    Lensin pimeän Euroopan yli ja humalluin kohtalaisesti. Se on minun tapani voittaa lentopelko, vaikka en ole ihan varma, sairastanko sitä enää.
    Erehdyksestä minua ei oltu vastassa lentokentällä ja jouduin ajamaan hotelliin taksilla. Se oli suomalaisen lentoyhtiön valitsema moderni ja hiukan tylsä majapaikka markiisi de Pombalin aukion tuntumassa. Tuijotin hotellin seitsemännestä kerroksesta kiiltävää katua, mutta luultavasti olisi tarvittu tuntuva lisäpotku. ennen kuin olisin hypännyt
    Sitten hankin korkean kuumeen käydessäni avopäin Sintran historiallisessa kaupungissa ja siellä vuorenhuipulla da Penan palatsissa. Oli sentään tammikuu ja Atlantilta puhalsi koleasta. Jaksoin vaivoin ihailla laajaa maisemaa tai innostua kuninkaallisesta lemmentarinasta, jonka pesäpaikaksi linna oli rakennettu.
    Vietin kymmenestä matkapäivästäni kolme vuoteessa. Hotellin siivoojat, varsinkin toinen heistä, purkivat minuun äidillistä huolenpitoa ja muukin henkilökunta osoitti huomaavaisuutta.
    Minulla on vuosien takaisen Brasilian matkani jäljiltä heikko tuntuma portugalin kielen alkeisiin ja niitä elvyttämällä onnistuin jollain lailla kommunikoimaan ihmisten kanssa. Lissabonin hotelleissa ja ravintoloissa pärjää tosin englannilla ja ranskalla, mutta muutama epävarmuuskin portugalin kielellä kirvoittaa ylimääräistä ystävällisyyttä
    Helvetissäkin hankkisin matkaopaskirjan ja yrittäisin noudattaa sen ohjeita. Tiedän itseni syylliseksi ja sovitan sitä, koskaan onnistumatta.
    En mennyt ainoanakaan iltana nukkumaan niin, ettei minulla ollut mielessä valmiina työohjelmaa seuraavaksi päiväksi, jos ei muuta niin sairastaminen. Jo Suomessa olin valmistautunut. Minulla oli suosituskirje Portugalin Metallityöväenliittoon, jonka toimistosta sain ranskankielistä opastusta. Sieltä järjestettiin myös pari tehdaskäyntiä, yhteen hyvin nykyaikaiseen tuotantolaitokseen ja toiseen takapajuiseen pikkuyritykseen, säilykepurkkitehtaaseen, jonka lopettamista vastaan työläiset toivottomasti kamppailivat.
    Kommunistien saumattomasti hallitsema ammattijärjestö valmistautui suureen mielenosoitukseen, joka oli suunnattu sekä maan oikeistolaista hallitusta että sosialistista puoluetta vastaan. Se toteutuikin ja veti kaduille väkeä ainakin kymmenin tuhansin, järjestäjien mukaan satoja tuhansia. Lukua oli vaikea arvioida, sillä kulkueessa ei marssittu järjestäytyneesti pohjoismaiseen tapaan. Mielenosoittajat valuivat kaupungin pääkatua vanhaan kaupunkiin edestakaisin lainehtien, laulaen, iskulauseita skandeeraten, banderolleja ja julisteita huojuttaen.
    Sosialistisen puolueen päämajassa tapasin nuoren virkailijan, joka vastasi kansainvälisistä asioista, puhui hyvää englantia ja oli pukeutunut esimerkillisen korrektisti. Puoluetaktisesti hän iloitsi sosialistisen presidentin Mario Soaresin vaalivoitosta. Oikeistolainen vastaehdokas oli hävinnyt. Yleisemmin hän uskoi Portugalin tulevaisuuden kirkastuvan Euroopan yhteisössä huolimatta maan taloudellisten rakenteiden alkukantaisuudesta.
    Arvelen, että sattumoisin tapaamani ihmiset luonnehtivat hyvin Portugalin kahta keskeistä vasemmistopuoluetta. Kommunistiset ammattiyhdistysmiehet käyttäytyivät kaikin tavoin hyvin, mutta noudattivat ja tavoittelivatkin tiettyä kansanomaisuutta, käyttivät vanhanaikaista sanastoa ja vannoivat joukkovoiman nimeen.
    Muististani pulpahti juuri mielenosoituksen toistelluin iskulause:
Guverna a rua,
a luta continua.
    Siis: »Hallitse katu (= kansa), taistelu jatkuu. »
Toivottovasti en tehnyt käännösvirhettä.
    Suurimman yksittäisen erän valuuttatuloistaan Portugali saa niiltä kansalaisiltaan, jotka ovat muuttaneet siirtotyöläisiksi pohjoiseen, etenkin Ranskaan. Pariisi on toiseksi suurin portugalilainen kaupunki, vastaavassa asemassa kuin Tukholma suomalaisille. - Ja kehnosti maksetut siirtotyöläiset palauttavat tuntuvan osan palkastaan perheille kotimaahan.
    Puolustaessaan liittymistä Euroopan yhteisöön sen köyhimmäksi jäsenmaaksi Portugalin modernit sosialistit tähdentävät siis ensimmäiseksi, miten tärkeätä on turvata työvoiman vapaa liikkuvuus, vapaat työmarkkinat, ja niiden mukana säännölliset valuuttatulot.
...