Kustannusvuosi: 1990
Kustantaja: Wsoy, Porvoo, Helsinki, Juva
Sivuja: 264 s.
ISBN: 951-0-16416-X
Arvosteluita:
---
Lukunäyte (ss. 7-11):
On tammikuun toinen päivä, leuto sää, ei pakkasta,
ei tuulta, vuosi
1989 on alkanut. Elokuun 11. päivä täytän 62
vuotta. Olen leijona.
Kaksitoista ja puoli vuotta omistin vanhojen
kirjojen kauppaa parin
sadan metrin päässä asunnoltani. Nyt se on myyty uudelle
omistajalle.
Tämä on toisenlainen päivä, vähemmän
tekosyitä.
Aamulla heräsin pitkän ja suhteellisen
rauhallisesti nukutun yön
jälkeen. Muistin hatarasti joitakin unia ja arvioin, että
olin
käyttäytynyt niissä typerästi. Olin yrittänyt
olla henkevä.
Muuten tuntui siltä, että tästä
saattaisi tulla onnellinen päivä, ainakin melkein onnellinen,
kivuton.
En tiedä, missä käänteessä
ahdistus iski kyntensä hermojärjestelmääni. Tai jos
tiedän, en tunnusta.
Tiedän, mutta en tunnusta, vaikka kirjoittavan
ihmisen pitäisi olla
vähän muita rehellisempi, sillä rehellisyys on eräs
hänen
myyntiartikkelinsa, ainakin rehellisyyden teeskentely. Rehelliset
tunnustuskirjat on luettava tämän tiedon valossa.
Hoidin virallisia asioita puhelimitse, kävin
pankissa ja
ruokaostoksilla. Huomasin ärtyväni helposti
vähäisistä
vastoinkäymisistä. Pidättelin itseäni, mutta kaksi
kertaa myöhästyin.
Aiheutin mielipahaa, sietämätön ihminen.
Muistelen, mutta en kirjoita muistelmia.
Sen tähden aloitan tästä päivästä.
Raportoin: Biosfääri järkkyy.
Elämän kemiallinen prosessi jatkuu
silti vaikka häiriintyneenä. Kasveja ja eläimiä
syntyy ja kuolee,
ihmisiä muiden mukana. Luulen olevani ihminen.
Viime vuonna menetin paljon, monia, jopa
ystäviä. Tänä vuonna vielä
useampia. Olen siinä iässä. Kaikki, jotka menetin,
eivät kuolleet.
Muistelen enimmäkseen ulkomaanmatkoja ja saan
aiheita
kirjoittamiselle. Tuntuu tähdelliseltä herätä
aamuisin. Näen vuoteesta
kirjoituspöydän. Siellä työ odottaa. En nukkunut
suotta. Kirjoittaminen
on minun ammattini. Minun ei tarvitse kysellä, onko joku
kiinnostunut
matkoistani. Kirjoitan.
Ei pitäisi matkustaa, jos ei kestä
yksinäisyyttä. Päivärutiinista
irrotessaan joutuu armottomaan seuraan itsensä kanssa. Vaikka
voidaan
tämäkin synkeä vaihtoehto väistää.
Rikkaitten maitten keskituloisille
myydään seuramatkoja, rikkaille - jos elokuviin ja
tvohjelmiin on
uskomista - pukujuhlia, iltoja pelikasinoilla, maksettuja seuralaisia.
Yhden surkeimmista matkoistani tein pari vuotta
sitten Lissaboniin,
rakastettavaan ja jännittävään kaupunkiin.
Kuvittelen, että onnellisten
ihmisten on siellä hyvä olla ja iloita. Minä olin
onneton.
Juuri ennen matkaani olin saanut kolauksen,
jollaisesta ei
välttämättä toivu. Minulta oli evätty onni,
joka olisi ollut
mahdollinen vain ihmeenä, mutta josta olin uneksinut niin kauan ja
niin
keskittyneesti, että se oli muuttunut elinehdoksi - mutta
ehdolliseksi
elinehdoksi, koska yhä elän.
Pakenin.
Lensin pimeän Euroopan yli ja humalluin
kohtalaisesti. Se on minun
tapani voittaa lentopelko, vaikka en ole ihan varma, sairastanko
sitä
enää.
Erehdyksestä minua ei oltu vastassa
lentokentällä ja jouduin
ajamaan hotelliin taksilla. Se oli suomalaisen lentoyhtiön
valitsema
moderni ja hiukan tylsä majapaikka markiisi de Pombalin aukion
tuntumassa. Tuijotin hotellin seitsemännestä kerroksesta
kiiltävää
katua, mutta luultavasti olisi tarvittu tuntuva lisäpotku. ennen
kuin
olisin hypännyt
Sitten hankin korkean kuumeen käydessäni
avopäin Sintran
historiallisessa kaupungissa ja siellä vuorenhuipulla da Penan
palatsissa. Oli sentään tammikuu ja Atlantilta puhalsi
koleasta.
Jaksoin vaivoin ihailla laajaa maisemaa tai innostua kuninkaallisesta
lemmentarinasta, jonka pesäpaikaksi linna oli rakennettu.
Vietin kymmenestä
matkapäivästäni kolme vuoteessa. Hotellin
siivoojat, varsinkin toinen heistä, purkivat minuun
äidillistä
huolenpitoa ja muukin henkilökunta osoitti huomaavaisuutta.
Minulla on vuosien takaisen Brasilian matkani
jäljiltä heikko
tuntuma portugalin kielen alkeisiin ja niitä
elvyttämällä onnistuin
jollain lailla kommunikoimaan ihmisten kanssa. Lissabonin hotelleissa
ja ravintoloissa pärjää tosin englannilla ja ranskalla,
mutta muutama
epävarmuuskin portugalin kielellä kirvoittaa
ylimääräistä
ystävällisyyttä
Helvetissäkin hankkisin matkaopaskirjan ja
yrittäisin noudattaa sen
ohjeita. Tiedän itseni syylliseksi ja sovitan sitä, koskaan
onnistumatta.
En mennyt ainoanakaan iltana nukkumaan niin, ettei
minulla ollut
mielessä valmiina työohjelmaa seuraavaksi päiväksi,
jos ei muuta niin
sairastaminen. Jo Suomessa olin valmistautunut. Minulla oli
suosituskirje Portugalin Metallityöväenliittoon, jonka
toimistosta sain
ranskankielistä opastusta. Sieltä järjestettiin
myös pari
tehdaskäyntiä, yhteen hyvin nykyaikaiseen tuotantolaitokseen
ja toiseen
takapajuiseen pikkuyritykseen, säilykepurkkitehtaaseen, jonka
lopettamista vastaan työläiset toivottomasti kamppailivat.
Kommunistien saumattomasti hallitsema
ammattijärjestö valmistautui
suureen mielenosoitukseen, joka oli suunnattu sekä maan
oikeistolaista
hallitusta että sosialistista puoluetta vastaan. Se toteutuikin ja
veti
kaduille väkeä ainakin kymmenin tuhansin,
järjestäjien mukaan satoja
tuhansia. Lukua oli vaikea arvioida, sillä kulkueessa ei marssittu
järjestäytyneesti pohjoismaiseen tapaan. Mielenosoittajat
valuivat
kaupungin pääkatua vanhaan kaupunkiin edestakaisin
lainehtien, laulaen,
iskulauseita skandeeraten, banderolleja ja julisteita huojuttaen.
Sosialistisen puolueen päämajassa tapasin
nuoren virkailijan, joka
vastasi kansainvälisistä asioista, puhui hyvää
englantia ja oli
pukeutunut esimerkillisen korrektisti. Puoluetaktisesti hän
iloitsi
sosialistisen presidentin Mario Soaresin vaalivoitosta. Oikeistolainen
vastaehdokas oli hävinnyt. Yleisemmin hän uskoi Portugalin
tulevaisuuden kirkastuvan Euroopan yhteisössä huolimatta maan
taloudellisten rakenteiden alkukantaisuudesta.
Arvelen, että sattumoisin tapaamani ihmiset
luonnehtivat hyvin
Portugalin kahta keskeistä vasemmistopuoluetta. Kommunistiset
ammattiyhdistysmiehet käyttäytyivät kaikin tavoin hyvin,
mutta
noudattivat ja tavoittelivatkin tiettyä kansanomaisuutta,
käyttivät
vanhanaikaista sanastoa ja vannoivat joukkovoiman nimeen.
Muististani pulpahti juuri mielenosoituksen
toistelluin iskulause:
Guverna a rua,
a luta continua.
Siis: »Hallitse katu (= kansa), taistelu
jatkuu. »
Toivottovasti en tehnyt käännösvirhettä.
Suurimman yksittäisen erän
valuuttatuloistaan Portugali saa niiltä
kansalaisiltaan, jotka ovat muuttaneet siirtotyöläisiksi
pohjoiseen,
etenkin Ranskaan. Pariisi on toiseksi suurin portugalilainen kaupunki,
vastaavassa asemassa kuin Tukholma suomalaisille. - Ja kehnosti
maksetut siirtotyöläiset palauttavat tuntuvan osan palkastaan
perheille
kotimaahan.
Puolustaessaan liittymistä Euroopan
yhteisöön sen köyhimmäksi
jäsenmaaksi Portugalin modernit sosialistit
tähdentävät siis
ensimmäiseksi, miten tärkeätä on turvata
työvoiman vapaa liikkuvuus,
vapaat työmarkkinat, ja niiden mukana säännölliset
valuuttatulot.
...