Kustannusvuosi: 1998
Kustantaja: Wsoy, Juva
Sivuja: 480
ISBN: 951-0-22869-9
Ranskannos: Portrait d'un ami
Saksannos: Porträt eines Freundes


Pentti Holapan romaani kertoo kahden nuoren miehen intohimoisesta ja raatelevasta ystävyydestä sodanjälkeisinä vuosina. Aistillisen lihasromantiikan ja sävykkään kulttuuriparodian täyttämässä teoksessaan 50-luvun modernistina julkisuuteen tullut kirjailija irtautuu sovinnaisista kaavoista rohkeammin kuin koskaan aikaisemmin.

"Asser Vaho on minun päässäni ja vie siellä kaiken liikenevän tilan eikä tyydy edes siihen. Asser on ekspansiivinen, valloittaja ja kuten kaikki valloittajat hän tunkeutuu uusille alueille hävittämällä kyliä viljelyksiä, tappamalla pahaa-avistamattomia  ja  syyttömiä ihmisiä. - - Sarvitta ja hampaitta: Olen päättänyt kirjoittaa romaanin Asser Vahosta."
(takakannen teksti)


Palkintoja:
Finlandia-palkinto, 1998


Arvosteluja:

Hirvonen, Pasi 1998 Elämä on illuusiota. Pentti Holapalta suuri taiteilijaromaani. Karjalainen 3.8.1998.
Ikonen, Irma 1998 Homoerotiikan ylistys. Kouvolan Sanomat 13.12.1998.
Jama, Olavi 1998 Kohti aistimyrskyjä ja Amerikan valloitusta. Kaleva 8.12.1998
Kiuas, Sini 1998 Ensimmäinen suomalainen suuri homoromaani. Hämeen Sanomat 25.9.1998.
Kivioja, Kirsti 1998 Miesten kesken ja vähän naistenkin. Keskipohjanmaa 9.12.1998.
Koskimäki, Paula 1998 Kuva kuusta. Etelä-Suomen Sanomat 18.10.1998.
Lappalainen, Otto 1999 Miesten välisestä ystävyydestä. Salon Seudun Sanomat 15.1.1999.
Liukkonen, Tero 1998 Ystävyys, aistit ja intohimo. Helsingin Sanomat 20.9.1998.
Miettinen, Helena 1998 Olisitpa se, jota rakastan. Savon Sanomat 12.11.1998.
Papinniemi, Jarmo 1998a Holappa kirjoittaa ”Holapasta”. Demari 2.12.1998.
Papinniemi, Jarmo 1998b Luuserin omakuva. Etelä-Saimaa 28.11.1998.
Peltonen, Matti 1998 Vanhan modernismin lähettiläs. Turun Sanomat 14.10.1998.
Pirttijoki, Markus 1998 Pentti Holapalle Finlandia-palkinto. Aamulehti 9.12.1998.
Suhonen, Seppo 1998 Kuinka enkelin siivet tahriutuivat. Iisalmen Sanomat 18.12.1998.
Tuomela, Leena 1998 Holapan romaanissa nuoruuden kipeitä muistoja. Ilkka 10.9.1998.
Tuominen, Maila-Katriina 1998a Holappa ravistelee rakkauden tabuja. Aamulehti 15.11.1998.
Ukkola, Terttu 1998 Finlandia-palkinto Holapalle. Rantapohja 10.12.1998.


Lukunäyte (ss. 12-19):

    Tavatessani Asser Vahon olimme molemmat täyttäneet hädin tuskin kaksikymmentä. Meistä tuntui, että olimme miehiä.
    Siinä iässä nuorukaiset lähetetään sotaan toisiaan tappamaan. Siellä pojissa päästetään murhaaja valloilleen. Se on kätkeytynyt heihin jo syntymässä. Ei tappamista eikä raiskaamista tarvitse opettaa. Mitkään opetetut taidot eivät leviä yhtä nopeasti.
    Minä olin saanut julkaistua kirjallisuuslehdessä novellin ja muutaman runon. Valppaimmat kustannustoimittajat olivat panneet merkille olemassaoloni. Se on totta. Sodan jälkeen kirjallisuus oli muodissa ja kustantajat poimivat halukkaasti talliinsa nuoria lahjakkuuksia. Harhahankintoja tehtiin, mutta laji oli kiehtova eikä tullut kalliiksi.
    Asser oli ehtinyt minua pidemmälle omalla sarallaan. Hän oli komeetta. Eikä hänen tarvinnut tehdä juuri mitään hankkiakseen sen maineen. Riitti, että hän astui huoneeseen, ja katseet kääntyivät häntä kohti. "Todellinen lahjakkuus", sanottiin. Tarkoitettiin, että hänessä oli paljon enemmän kuin ylväs ryhti, kauniit kasvot, joustava askel. Häneltä pyydettiin kuvituksia kirjoihin ja aikakausjulkaisuihin - ja niistä maksettiin.
    Huomaathan, että Asser oli alusta alkaen täysin erilainen kuin minä. Kaikki oli hänelle helppoa.
    Tyylittelen jo sanoessani, että Asser häikäisi astuessaan huoneeseen. Emme me silloin salongeissa liikkuneet, mutta loisteliaan entréen voi tehdä opiskelijaboksissakin, tuhruisessa kuppilassa, jopa ravintolan miestenhuoneessa.
    Elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa, harmaata vuotta 1947. Tietysti pelättiin Neuvostoliittoa, joka nöyryytti suomalaisia päivittäin, mutta me nuoret ajattelimme ennen muuta itseämme. Emme olleet kovin kiinnostuneita muusta maailmasta, vain itsestämme ja toisistamme. Keskitysleirit, ydinsodat, biologiset aseet torjuimme tajunnastamme.
    Täältä ylipainoisten ja rappeutuvien ihmisten maailmasta katsoen me olimme aika liikuttavia harmaavarpusia, aliravittuja ja köyhiä. Tytöt tietysti keksivät aina jotain sievää ylleen, he käyttivät halpoja hajuvesiä, puuteroivat kasvonsa ja punasivat huulensa ainakin tansseihin.
    Me pojat pukeuduimme sukulaismiehiltä perittyihin ennen sotaa ostettuihin vaatteisiin, jotka oli joten kuten pienennetty meidän mittoihimme. Sankarin loisto ei kuitenkaan peity edes ryysyihin. Tarkoitan Asseria.
    Hän tuli minun puheilleni yliopiston kahvilassa, missä istuin tenttikirjoja selailemassa. Ahtaasta alivuokralaiskopista täytyi päästä ulos jonnekin, vähintäänkin katselemaan muita ikätovereita, kun lähelle ei uskaltanut mennä. Se oli melkein mahdotonta minulle silloin, niin kuin on yhä vielä. Tunnethan sinä minut. Tunnethan?
    Istuin ikkunapöydässä enkä juuri huomannut muita opiskelijoita. Katselin vain sateen tuhrimaa Aleksanterinkatua. Oli syksy. Raitiovaunu kolisteli ohi. Kaksi nuorehkoa jalkapuolta invalidia eteni kainalosauvojen varassa Suurtoria kohti. Ei voi sanoa, että he raahautuivat, vaikka olivat ehkä hiukan päissään. Jokaisesta liikkeestä tunnisti käsivarsilihasten ja vartalon joustavan yhteis, työn. He olivat atleetteja.
    Nyt minä tyrkytän jälleen tämänpäiväistä itseäni samaan ikkunapöytään, jossa minun nimiseni nuorukainen istui lähes puoli vuosisataa sitten. En se ollut minä, vaikka yksinkertaisuuden vuoksi niin sanon. En minä. Minä, minä. Paha hänet periköön.
    Sanon nyt kaiken varalta aivan yksiselitteisesti, ettei se romaanihenkilö, josta käytän Pentti Holapan nimeä, tarkoita ollenkaan minua. Antaudun häväistyksen kohteeksi vain suojellakseni erästä toista, Toista?
    Harhautan lisäksi sinua ja muita myös esiintymällä omassa ammatissani, kirjailijana.
    Olettakaamme, että romaanihenkilöni Pentti Holappa olisi ornitologi. Silloin minun olisi välttämättä perehdyttävä ainakin pinnallisesti lintutieteeseen ja pystyttävä kuvailemaan lintujen höyhenvaippaa ja laulua. Varsinkin jälkimmäinen tehtävä tuottaisi minulle vaikeuksia epämusikaalisuuteni vuoksi.
Insinööriksi voisin tekeytyä sen tähden, että intellektuellien mielestä ei tyhmempiä ammatti-ihmisiä ole. Saisin hölmöillä sydämen kyllyydestä. Olisin koominen, vaikka en ole humoristi, mutta väsyisin siihenkin rooliin, sillä jopa tyhmä insinööri tietää paljon sellaista, mikä minulle on silkkaa mystiikkaa.
    On minulla tietysti itsekkäitä tavoitteita. Uhrautuessani, tarjoutuessani ilkeyksien maalitauluksi, tavoittelen myös kunniaa, ainakin sen rippeitä, joita Asserin ylellisestä juhlapöydästä saattaa minulle varista.
    Masokisti ei tyydy pelkkään kipuun.
    Eivät Asserin niin sanotut hyvät ystävät eivätkä hänen rakastettunsa tavoittaneet hekään Asserin olemuksesta ja elämänvaiheista kuin varjon varjoja näennäisyyksien seinällä.
    Anteeksi! Haparoin eteenpäin.
    Näin siis ikkunasta kaksi nuorta miestä kainalosauvoineen. Sodanjälkeisinä vuosina pääkaupungin kaduilla tapasi tavan takaa nuoria sotainvalideja, jalkapuolia, käsipuolia. Siihen tottui. IIkeimmältä tuntui katsoa palohaavojen tärvelemiä kasvoja, varsinkin jos ihon alle oli jäänyt räjähdysaineesta mustia tahroja.
    Luultavasti melkein kaikki ihmiset luonnostaan kavahtavat epämuodostumia. Kai ne tiedostamatta tulkitaan sairauden ja siis tartuntavaaran signaaleiksi. Ihmisten joukossa liikkuessaan jalka- ja käsipuolet kätkivät vammansa vaatteisiin, toisin sanoen taittoivat tyhjän housunlahkeen tai hihan kaksin kerroin ja kiinnittivät sen hakaneulalla, sillä ensi alkuun proteeseja ei riittänyt kaikille. Julkisissa saunoissa ja uimahallissa heitä näki silloin tällöin alastomina. Täytyi katsoa muualle.
    Olin yhtä sydämetön kuin nuoret ihmiset yleensä ovat. Minulta ei liiennyt myötätuntoa kahdelle sotainvalidille, jotka eivät olleet paljonkaan minua vanhempia. He nojautuivat välillä vastapäisen pankkitalon ovensyvennykseen. Siihen ei tihkusade yltänyt. Toinen kaivoi taskustaan tupakka-askin. Ne olivat siihen aikaan pitkulaisia ja tehty tukevasta pahvista. Hän tarjosi kaverilleen. Molemmat polttivat.
    Heillä oli sentään toisensa. Minä olin aivan yksin.
    Tiesin, että seinä heidän takanaan oli punaista graniittia, mutta hämärässä valaistuksessa se näytti vain likaiselta. Raitiovaunuja siis kolisteli silloin tällöin ohi. Henkilöautoliikenne oli silloin lähes olematonta.
    Mahaani kaiversi. Olin perusnälkäinen. Isä kaatui jo talvisodan alkaessa 1939, mutta äiti, sisareni ja veljeni asuivat yhdessä huoneen ja keittiön asunnossa Tampereella. Äiti oli töissä pellavatehtaalla, veljeni maalarina lentokonetehtaalla ja sisar pienessä ompeluliikkeessä. He lähettivät minulle ruokaa ja asuntoa varten vähän rahaa. Minulla oli siitä huono omatunto. Olin etuoikeutettu. Millä oikeudella?
    jollain lailla minä keinottelin päivästä ja kuukaudesta toiseen. Hankin perustoimeentulon jakamalla lehtiä aamuöisin, vaikka voimat eivät tahtoneet riittää. Opiskelu kärsi. Kesäisin olin töissä tukkuliikkeen varastossa. Siihen aikaan yhteiskunta ei tukenut opiskelijoita, ei muitakaan vähäosaisia.
    Sodan jälkeen kaikki ne, jotka olivat säilyneet hengissä, halusivat vain elää, syödä ja elää. Silloin ei vielä asuttu maailmankylässä, harva olisi pystynyt arvioimaan, mitä kadotusta kohti ihmisten maailma oli ajautumassa. Ei tiedetty.
    Minä katselin Aleksanterinkadulle ja muistelin, mitä oli tapahtunut aamulla maitokaupassa. Nälkäpäivien lähestyessä minulla oli tapana ostaa iso limppu, josta leikkasin palan päivittäiseksi ateriaksi. Söin sen veden kanssa ja lisäenergiaa sain sokerista.
    Edellisellä ostoskerralla minulle oli työnnetty kaupassa käteen kuiva limppu ja jälleen sama myyjätär yritti uusia temppunsa. Minä olin kai niin ujon ja vaarattoman näköinen, mutta sillä kertaa protestoin. Sain tuoreen limpun kuivettuneen tilalle, mutta myyjätär alkoi muiden asiakkaiden kuullen moittia minua kovalla äänellä hemmotelluksi kakaraksi. Hän uskoi siihen, mitä sanoi. Hiuksia ympäröivä valkoinen hilkka tärisi kiihtymyksestä.
    Loukkaannuin syvästi, mutta pakenin nopeasti.
    Tuijotin sisäistä vammaani, säälin itseäni, kun Asser Vaho lupaa pyytämättä istuutui minun pöytääni.
    Kuittaisinko tapahtuman yhdellä banaalilla lauseella?
    Kokeilen kiertotietä, muistumaa Andrzej Wajdan varhaiselokuvasta, jossa kaunis enkeli putosi käymälän kattoikkunasta noutamaan siivoojavaimon sielua autuaampaan todellisuuteen. Enkelin tavoin myös Asser Vaho ilmestyi "minun" elämääni.
    Nyt malttia!
    Olimme vähän aikaa hiljaa. Minä olin pahalla tuulella.
    - Sinähän kirjoitat runoja, Asser sanoi sitten.
    Hän oli nähnyt kuvani sanomalehdessä. Se sovitti paljon. Yritin kätkeä mielihyväni.
    - Kirjoitan minä proosaakin, sanoin, - novelleja.
    - Hienoa! hän sanoi. - Minulta kirjoittaminen ei onnistu.
    Sitten hän kertoi opiskelevansa Ateneumissa. Hän näki ympärillään kuvia, niitä tulvi joka puolelta, mutta hän ei osannut selostaa niitä sanoilla. Jos hän yritti, niin syntyi vain sekasotkua. Hän puhuikin samalla tavalla, ilman päätä ja häntää.
    Asser puhui poikkeuksellisen vauhdikkaasti, se oli totta, mutta ei minun mielestäni huonosti. Päinvastoin, lennokkaasti. Minä sen sijaan pystyin puristamaan suustani sanat vaivalloisesti, yhden kerrallaan. Omissa korvissani se kuulosti änkytykseltä.
    - En minä ole mikään oikea kirjailija, väitin.
    Täytyihän minun teeskennellä vaatimatonta. Kerroin, että opiskelin suomea sekä estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Sanoin sitä tervanjuonniksi. Alkoi nukuttaa aina, kun avasin tenttikirjan. Vielä silloin en paljastanut, etten saanut nukkua, kun oli pakko aamuyöllä herätä lehtiä jakamaan.
    - Sinusta tulee kirjailija, jotain merkittävää. Sen huomaa heti.
    Niin hän väitti, eikä hänellä ollut mitään aihetta mielistellä minua. Tiesin, että vaikutin nukkavierulta mitättömyydeltä, mutta ehkä minusta jotain huomasi. Ehkä ympärilläni leijui aura, jota en itse nähnyt.
    Kunnianhimon liekki minua ainakin jäyti. Nyt aikojen takaa minä sen oikein ymmärrän.
    Jo kuusitoistavuotiaana aloin lähetellä lehtiin runojani ja aina ne palautettiin. En lannistunut. Parin vuoden kuluttua ensimmäiset hyväksyttiin johonkin viikkolehteen ja pian sen jälkeen novellini voitti kirjoituskilpailussa ensimmäisen palkinnon. Silloin kuvani julkaistiin suuressa päivälehdessä. Sen kuvan Asser oli nähnyt nyt. Hänen olisi pitänyt muistaa, että minä olin voittanut novellikilpailun.
    Kaipasin tunnustusta. Olin niin yksin ja Asser käveli luokseni kuin taivaallinen ilmestys. Hän sokaisi minut ensi hetkestä - sokaisi, se on oikea verbi.
    - Ei kaikkea voi kertoa kuvilla, hän sanoi. - Ajatellaanpa vaikka AI Caponea.
    En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Minun oli pakko nauraa. Amerikkalainen gangsteri oli kuollut edellisenä talvena.
    Asser väitti, että gangsterin elämäntarinassa näkyi koko meidän aikamme kuva, mutta kuva, jota ei pystynyt piirtämään eikä maalaamaan. Tarvittiin sanoja.
    Elämme murhaajien maailmassa. Murhaajat murhaavat toisiaan, mutta heille kuuluu maailma. Jos ei mene mukaan heidän peliinsä, jää syrjästäkatsojaksi.
    - Tarkoitatko sinä sotia? minä kysyin.
    - Sotiakin, hän myönsi ja nyökkäsi.
    - Silloin on viisainta tyytyä syrjästäkatsojaksi, minä sanoin.
    Minut oli vapautettu armeijasta pienen jalkavamman perusteella. Rauhansopimus velvoitti Suomen supistamaan armeijaansa ja jo selvällä tekosyyllä pääsi suorittamasta asepalvelusta.
    Oli siinä mukana myös vakaumusta. En halunnut oppia tappamaan. Kerroin sen.
    - Oikein! Asser huudahti. - Tuota minä sinulta odotin.
    Ehkä hän oli lukenut novellini. Se kertoi rintamakarkurista. Aihe oli vielä silloin tulenaika. Rintamakarkureita ei saanut ymmärtää - varsinkaan jos ei ollut kommunisti.
    Novellikilpailun olin kuitenkin voittanut. Se ei tunnu loogiselta.
    Asser oli reservin vänrikki. Hänen mielestään armeija oli isojen poikien leikkiä. Totta kai, sekin oli hänelle helppoa.
    - Onko elämä pelkkää leikkiä? minä kysyin pateettisesti.
    Yritin tahallani haastaa riitaa, korostaa sillä tavalla itseäni.
    - Ei poikaseni, Asser sanoi, - ei ole.
    - Sinä pystyisit kirjoittamaan minun elämäntarinani, hän jatkoi.
    Niin hän sanoi! Merkillistä, etten sitä aikaisemmin muistanut. Ei olisi tarvinnut etsiä tämän kertomuksen aihetta. Hän valtuutti minut kirjoittamaan itsestään, hän pyysi sitä heti ensi kertaa tavatessamme. Keskustelimme siitä hyvän tovin.
    Huomio! Tämä on mielestäni hyvin keksitty valhe.
    - Olisiko siinä jotain kerrottavaa? minä kysyin. - Jo nyt?
    - Voisit pelästyä, hän sanoi ja vaikutti yhä kohtalokkaalta.
    Ei hän teeskennellyt. Hän tuijotti minun ytimiini asti häikäisevän sinisillä silmillään. Runsas vaalea tukka tulvi otsalle ja varjosti hänen katseensa.
    Sitten hän nauroi ja oli äkkiä toinen ihminen. Hänellä oli täyteläisen aistillinen suu, mutta hampaistaan hän olisi saanut pitää parempaa huolta. Ne kellersivät.
    Minä en tupakoinut, minulla ei olisi ollut siihen edes varaa, mutta Asser sytytti savukkeen toisensa jälkeen. Välillä hän keikairoi ja puhalteli sarjan taidokkaita renkaita.
    - Takaan, että sinulle kertyy kerrottavaa, hän vakuutti. - Minä elän sillä lailla. Lähde mukaan! Lähdetkö?
    Hän ojensi kätensä pöydän yli ja pakko minun oli siihen tarttui. Pidin sitä leikkinä, vaikka alusta alkaen tiesin, ettei se pelkkää leikkiä ollut.

...